maanantai 9. marraskuuta 2015

Maastojuoksukausi 2015

Mikkeli, Rhodesiankoirien maastomestaruus. Fanny vieheellä. (c) Nina Lindqvist


Tämä päättynyt kausi oli meidän ensimmäinen varsinainen maastojuoksukautemme, sillä avauskilpailun jälkeen emme vuonna 2014 päässeet pentuesuunnitelmien vuoksi useampiin kisoihin.

Tänäkään vuonna kisamäärä ei päätä huimaa, sillä emännän pentuesuunnitelmat sotkivat vähän kuvioita. Pääsimme kuitenkin piipahtamaan kaksissa kisoissa ja Fanny kolmessa. Kolmannen kisan Fanny juoksi puoliveljensä omistajan Julian kanssa Mustilassa, kun taas me lomailimme Tallinnassa.

Juoksijana Fanny on varma. Se juoksee tunnollisesti vieheen perässä, innostus lajiin on korviahuumaava ja hauislihaksia rikkovaa ja oikomistakaan se ei vielä ole keksinyt. Rhodesiankoirilla on taipumusta fiksuina koirina starttimäärän kasvaessa alkaa oikomaan, jolloin pisteitä alkaa ropista pois kun vieheen perään oikaistaan milloin mistäkin hyväksi koetusta kulmasta.

Fannyn kauden pisteet olivat 445, 446 ja 446. Tasaisen tappavaa ja muutaman pisteen sertirajan alapuolella.. Kuitenkin olen iloinen siitä, että koira saa toteuttaa itseään ja viettiään ja juoksee hienoja pisteitä tasaisesti, vaikka se serti jäikin harmillisesti niin lähelle ja samalla niiiiin kauas jokaisessa kisassa. Tiedostan myös sen, että mikäli voisin pitää Fannya monipuolisemmin irti, saattaisi se saada sen muutaman puuttuvan pisteen verran räjähtävää voimaa enemmän... No olosuhteet ovat meillä mitkä ovat, eikä kunnon loppumisesta onneksi ole ollut mikään kisa kiinni. Kuitenkin se viimeinen poweri saadaan juoksemalla irti, joten... Jossittelu kunniaan!


Kisapäivän odotetuin paperi
Kisapäivät ovat pitkiä ja raskaita, mutta erittäin antoisia. Hyvä seura ja eväät takaavat onnistuneen kokemuksen. Koiramääristä riippuen alkuerät alkavat yleensä jo aamuvarhain ja saattavat jatkua puolille päivin, ylikin. Alkuerätulosten taululle ilmestymisessä menee oma aikansa ja yleensä ennen finaalia on tauko. Finaaliin eivät tietenkään pääse kaikki alkuerissä juosseet koirat, joten finaali on nopeammin juostu, ellei tule vieherikkoja, ukkoskuuroja tai muita hidastavia tekijöitä.

Päivä alkaa aamulla eläinlääkärin tarkistuksella, jonka jälkeen arvotaan lähtöjärjestys roduittain. Koirat juoksevat pareittain toinen sinisellä, toinen punaisella manttelilla. Alkuerien jälkeen saadaan tuomareiden antamat pisteet ja mikäli koiran suoritus ylittää finaalirajan, jäädään odottamaan finaalin alkamista. Ennen finaalia on toinen eläinlääkärin tarkastus ja arvotaan manttelien värit. Finaalin jälkeen on palkintojenjako. Tähän settiin kun ympätään puolisen tuntia lämmittelyä ennen jokaista juoksua ja toinen puolituntinen jäähdyttelyä, jonotukset eläinlääkärille, sataan kertaan kadonneiden papereiden etsiminen, kertaalleen hukkuneen manttelin löytäminen ja muu sähläys, venyy päivä hyvinkin pyöreäksi. Kisapäivän tunnelmassa on silti jotakin aivan ainutlaatuista, joka saa raahautumaan saviselle pellolle kerta toisensa jälkeen.


Fanny vauhdissa! Kuvaaja: Nina Lindqvist

Näyttelyihin verrattuna kisassa on erilaista jännitystä, sillä vaikka juoksukin on (usean tuomarin) arvostelulaji, ei kiistatta hyvin juossut koira voi saada huonoja pisteitä, kun taas näyttelyt ovat aina yksi kysymysmerkki.

Kopioin kilpailun perusrakenteen suoraan Kennelliiton sivuilta:

Miten kilpaillaan?

Koirat arvotaan roduittain pareiksi. Maastorata tehdään maastoon (esim. pellolle) ja trissojen avulla siihen saadaan erilaisia mutkia, ja näin pyritään matkimaan todellista metsästystilannetta. Juostavat matkat ovat 500m-1000m. Maastojuoksuissa ei pelkkä nopeus ratkaise vaan suoritukset arvostellaan muutenkin. Arvosteluun vaikuttaa nopeuden lisäksi, kuinka innokkaasti ja tarkasti koira seuraa viehettä, miten se pystyy pitämään juoksurytminsä ja sovittamaan vauhtinsa maastovaihteluihin. Koiran pitää pystyä käyttämään maastoa ja kanssakilpailijan liikkeitä hyväkseen ahdistaessaan viehettä ja sen täytyy selvitä radasta hyvässä kunnossa fyysisesti sekä psyykkisesti. Arvostelussa otetaan huomioon myös rodulle tyypillinen tapa metsästää, joten eri rotujen suoritukset eivät ole suoraan vertailukelpoisia keskenään. Arvostelun suorittaa kolme tuomaria jotka antavat max. 20 pistettä viidestä eri osa-alueesta kullekin koiralle, kokeessa koirat juoksevat kaksi suoritusta joiden yhteispisteiden perusteella koirat laitetaan paremmuusjärjestykseen

Katsotaan millainen kausi ensi kesänä saadaan kasaan. En malta odottaa!

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Rhodepeeärrää: Minustako kuulokoiraksi?

Sain blogin kautta yhteydenoton henkilöltä, joka on miettinyt rhodesiankoiran sopivuutta kuulokoiraksi. Hänellä on itsellään kuulovamma, joten koiraa tarvittaisiin arjen helpottamiseen ja toiseksi "korvapariksi".

Kysymys oli kyllä mielenkiintoisin pitkään aikaan! Rhodesiankoiria ei tietääkseni kovinkaan paljoa käytetä avustustehtävissä, joskin kaverikoiria kyllä on jonkinverran. Luonne näillä itsenäisillä ja välillä luupäisillä otuksilla ei ehkä palvele tarkoitusta parhaiten, sillä sellainen "teen mitä tahdot vain koska tahdot" -tyyppinen urhautuvaisuus on aika tiukassa. Joillakin sitä toki on enemmän, joillakin sitten taas ei yhtään.

Kuulokoiralta vaaditaan arjessa tiukkaa yhteistyötä omistajansa kanssa. Kuulokoira ilmoittaa esimerkiksi pihaan tulevista ihmisistä, ukkosesta, soivasta puhelimesta, palovaroittimesta ja niin edelleen. Se mikä saattaa koitua monen rhodesiankoiran kompastuskiveksi on suoritusvarmuus. Rhode kun tuppaa välillä toimimaan kuin ihmisen mieli ja toisessa hetkessä aurinkolaikku lattialla vie voiton kaikesta muusta, paitsi ruokakupin kilahduksesta. Kuitenkin on niitäkin yksilöitä, joilta varmasti tällainen jatkuvaa toimintaa vaativa tehtävä onnistuisi hyvinkin. Edesmennyt Hillani olisi ollut kyllä oikea koira tähän hommaan. Hilla oli aina valmis hommiin ja se teki asioita myös tekemisen ilosta, ei pelkästään lihapullan voimalla.

Oikealla koulutuksella, huolellisesti testatulla ja oikein valitulla pennulla ja pienellä tuurilla siis rhodesiankoira voisi kyllä mielestäni toimia tehtävässä ainakin auttavasti. Nameja kannattaisi kyllä pitää taskussa jatkuvasti. Tyynyn alle ei sittenkään leipäveistä, vaan pari lihapullaa?

Haloo? Kuulen kyllä


Lähdimme Fannyn kanssa pr-käynnille asiaa kysyneen rouvan luokse. Vastassa meitä oli iloinen ja lämmin naishenkilö, jolla olisi kyllä mielettömän hienot tiluksen rhodesiankoiralle. Hiukan häntä arvelutti riistavietti, sillä pihallakin viihtyy aika-ajoin peuroja ja muita elikoita. Fanny ei ainakaan antanut asiasta valheellista kuvaa, sillä se höykytti kanalassa olleita kanoja kyllä huolella.

Sisällä Fanny todisti rhodesiankoiran luonteen ja rauhallisuuden istumalla ensin pää rouvan polvella ja siirtyen sen jälkeen aurinkolaikulle makaamaan. Veikkaanpa, että pieni ihastus rhodesiankoiriin heräsi.

Omista koiristani Fannysta ei olisi tuollaiseen hommaan. Se on liian itsenäinen ja mukavuudenhaluinen. Niin kiltti ja luotettava kuin se onkin, en näe sitä ilmoittamassa sille sinänsä merkityksettömistä asioista, vaikka palkka olisi kohdallaan. Herolla hyvästä tokotaustasta ja sähäkämmästä reaktionopeudesta johtuen olisi ehkä enemmän potentiaalia, mutta siltäkin puuttuisi kyllä suoritusvarmuus.

Vierailu oli oikein onnistunut ja toivon, että rhodesiankoirasta saataisiin vielä kuulokoirakin kaiken muun lisäksi!

tiistai 20. lokakuuta 2015

Vauvavaroitus! Lenkkeilyvarustus, eli vauvankuljetin koiraperheessä

Kun perheessä on kaksi isoa koiraa ja vapaana pitäminen aika rajallista (eli koirat hihnoissa), täytyy vauva saada jotenkin parhaalla mahdollisella tavalla mukaan lenkille - jos sen voi tehdä turvallisesti, aina parempi.

Ostin ensimmäiset lastenvaunut jo ennen lapsen syntymää. Silloin kriteerinä olivat hyvät jouset, reilun kokoiset ilmakumipyörät, keveys ja ketteryys. En halunnut mitään Emmalj...köh köh hyökkäysvaunuja, koska halusin pienemmät ja autoon myös kätevästi menevät pelit.  Ensimmäinen hankinta meni minulle hyvin epätyypillisesti aivan nappiin!

Vauvankuljetin numero yksi:

"Se melkein paras, josta ei ehkä olisi kannattanut alunalkujaan luopua..."

Bumbleride Indie 4





Niin pienet! Silti tukevat ja ketterät ja kevyet! Näistä tykkäsin aivan mielettömän paljon. Eturenkaat saa lukittua, jousitus oli tarpeeksi pehmeä meidän huonoille teille, rattaat menivät pieneen tilaan kasattaessa ja ne ketterästä olemuksestaan huolimatta olivat tukevat kulkemaan.

Metsätiet menivät kevyesti ja pehmeästi, eikä satunnaisissa kaupunkiajeluissakaan harmittanut.

Koiranaisen pisteet rattaille 4,5/5







Bumblerideistä riippumattomista syistä iski koiranaiseen jonkinlainen vaunuhulluus ja vaunut piti vaihtaa... Älkää kysykö miksi. En tiedä.

Vauvankuljetin numero kaksi:

"Se ei hyvä, ei yhtään hyvä..."

Emmaljunga Viking




Tässä kohtaa kuvitelkaa millainen ääni lähtee kun paksua koiranaisen kalloa taotaan seinään.. kop, kop, kop...

Ei. Ei ja ei.

Ketteriksi mainostetut "jokapaikanpelit", Emmaljunga Vikingit olivat kyllä pettymys. Jäykähkön oloiset, mutta huterat. Rytyytystä hiekkatiellä.

En pitänyt työntötuntumasta lainkaan ja erityisesti kahden koiran kanssa nämä tuntui menevät mihin sattui.

Koiranaisen pisteet rattaille: 1,5/5





Ja koska nämä ei olleet hyvät, lähtivät ne myyntiin ja uudet tilalle...

Vauvankuljetin numero kolme:

Babyjogger City Elite

"Ne parhaat"



Tässä ne nyt sitten ovat! Ne the vaunut. Ne, jotka eivät enää vaihtoon meiltä lähde.

Kolme pyörää, joista etupyörän saa lukittua tarvittaessa. Isot renkaat, joilla pääsee monessa maastossa. Erittäin hyvä työntötuntuma ja vakaa kulku.

Jousitusta ei kauheasti ole, mutta kulkevat silti todella nätisti melkein missä vain. Erittäin tilava istuinosa ja suojaava kuomu.

Periaatteessa ovat aika saman oloiset ensimmäisten kanssa. Näissä on ehkä hiukan huonompi jousitus, mutta muuten ensimmäisiä laadukkaamman oloiset menopelit.

Koiranaisen pisteet rattaille: 4,5/5




Kantoreppu kunniaan!

Ratas kuin ratas, on kahden koiran kanssa liikkuminen aina jokseenkin työlästä. Kaikista paras kahden koiran kanssa on ehdottomasti rintareppu, joka voi lapsen kasvaessa siirtää selän puolelle. Vapaaksi jää molemmat kädet ja kävelytahtia voi pitää hyvänä, jos vaan oma kunto kestää. Minulla selkä ei kestä kahta reppulenkkiä päivässä, joten toinen tehdään vaunujen kanssa ja toinen repun kanssa.

Meillä kokeiltiin ensin Manduca, josta en itse tykännyt yhtään. Parhaaksi on osoittautunut Baby Björn One.


Rhodesiankoira ja lapsi

Kuten varmasti blogia seuranneet tietävät, rajoittuu tietämykseni tästä aiheesta puolen vuoden kokemukseen, kahteen koiraan ja yhteen lapseen. Mutta kirjoitetaan nyt tästä vinkkelistä sitten, kun ei muustakaan osata:

Ruokkija ja nöyrä alamainen


Kuten jossakin blogikirjoituksessa julistin, en pelännyt oikeastaan lainkaan sitä mitä koirat vauvasta sanoisivat. Hyvä niin, turhaan olisin pelännyt.

En todellakaan pyytänyt miestäni tuomaan sairaalasta kotiin vauvanvaatteita, saati kakkavaippoja. Mies itse haisi aivan varmasti jo vauvalle, joten tästä koirille tuli ensimmäinen kontakti uuteen perheenjäseneen. Muutenkaan en oikein usko, että kun matte vihdoin tulee kotiin haisten kummalta, näyttäen kummalta ja tuoden kotiin sitäkin kummemman mytyn, olisi etukäteen haisteltu (ja syöty) kakkavaippa tai vauvavaate koirille jotenkin asiaa helpottava juttu. Tiedä häntä sitten.

Meillä koirat reagoivat molemmat itselleen tyypilliseen tapaan sairaalasta kotiutuneeseen ihmisenpentuun: Fanny kävi haistamassa, heilutti häntää ja meni jatkamaan unia sohvalle. Hero mamman pikku perskärpänen oli asiasta snadisti enemmän huolissaan. Se haisteli ja haisteli. Keikutti päätään puolelta toiselle vauvan äännellessä, ryntäili tutkimaan myttyä heti sen osoittaessa elonmerkkejä ja kummasteli asiaa koko sielullaan. Se oli pari päivää niin puulla päähän lyöty, että ei tiennyt miten päin olisi ollut. Pienintäkään aggressiivisuutta ei ollut, ainoastaan yksi valtavan suuri kysymysmerkki. Noin viikossa Herokin kokosi itsensä ja löysi harhailevat aivosolusa ja tilanne rauhoittui normaaliksi.

Nyt vauvan ollessa noin puolivuotias on sen arvo Ruokkijana huomattu. Ruokkija otetaan vastaan suurella ilolla hänen istuessaan syöttötuoliin. Ruokkijan vieressä päivystetään ja kun Ruokkija kannetaan keittiöön, on kaksi nenää heti valmiina ottamaan vastaan armonpaloja. Ruokkijalta meni tasan kaksi sormiruokailukertaa sen tajuamiseen, että jos syötävän viskaa lattialle, alkaa tapahtua jänniä. Jipii.

Nostan olematonta hattuani kyllä koirille, jotka elävät tässä vauvapyörteessä aivan lunkisti. Lenkit ovat muuttuneet tylsemmiksi (vaunujen vierellä tai rintarepun tahtiin) ja välillä niitä ei ole ihan niin montaa kuin ennen. Välillä päivän ulkoilu on lähinnä pihalla olemista, välillä taas saadaan tehtyä kolme reipasta lenkkiä. Jokainen päivä on vähän erilainen ja jos vauva on valvottanut paljon ja mies myöhään töissä, jää päivän liikunta aika heikoksi. Pyrin tällöin aktivoimaan niitä pihassa ja seuraavana päivänä touhuamaan ja lenkkeilemään enemmän. Usein se onnistuu, ei aina.

Lapsi liikkuu itsenäisesti vasta hyvin vähän, mutta koirat osaavat liueta alta tahmanäppien lähestyessä. Kun lapsi tosissaan saa jalat alleen, pääsevät koirat nukkumaan korkeaan sänkyymme karkuun.

Lapsi taas on luonnollisesti innoissaan ruskeista asuinkumppaneistaan. Hihkuen katsotaan kun koirat leikkivät ja lenkillä pitää repussa olla ehdottomasti naama menosuuntaan, jotta näkee mitä koirat tekevät. Onpa koiraa maistettukin, mutta ilmeestä päätellen taisi olla pahaa.

We are back - Olemme selkä!

Kaikista haastavin vauva-arki alkaa olla selätetty ja äidillä riittää aikaa taas muuhunkin kuin tärisevänä kahvikuppi kädessä selviytymiseen. No ei nyt sentään ihan niin paha ollut tämä ensimmäinen puoli vuotta, mutta aika työlästä kyllä kaikin puolin. Facebookiin olen aika-ajoin päivittänyt kuulumisia,  mutta blogi on kyllä jäänyt aivan heitteille - anteeksi siitä.

Eli nyt kun alkaa taas aikaa löytymään enemmän, alkaa myös tänne valua asiaa ja asian vierustaa tasaisemmin.

Nyt kuitenkin olen käyttänyt tämän päivän tietokoneaikani jo blogin ulkoasun muokkaamiseen ja perillinen kirkuu ruokaa vieressä.

Palataan pian - stay tuned!


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Osteopaatti Maaria Kaiperlan pakeilla

Olin varannu Herolle ajan osteopatiaan jo tammikuun alussa, mutta eiliselle käynnille lähtikin mukaan Fanny. Heron kanssa painiessaan Fanny satutti selkänsä noin kolmisen viikkoa sitten. Leikin tiimellyksessä Fanny liukastui lumen alla olleeseen jäähän ja lensi selälleen vauhdista. Huutoa kesti muutamia minuutteja, mutta koira käveli omin jaloin kotiin ja oli illan suhteellisen normaali. Seuraavana päivänä nostin Fannyn häntää ja siitä seurasi uusi huuto ja syöksyminen pimeään makkariin vinkumaan ja tärisemään. No suuntana oli tietenkin eläinlääkäri.

Eläinlääkärissä häntä ja lantio kuvattiin, mutta kuvat olivat puhtaat. Saimme mukaan tulehduskipulääkettä ja käskyn lepoon. Levon ja lääkkeen jälkeenkin Fanny oli  reilu 3 viikkoa  myöhemmin varovainen takapäänsä suhteen, askelsi mielestäni epäpuhtaasti eikä ollut ihan oma itsensä. Siitä syystä vaihdoinkin koiria lennossa ja osteopaatin käsittelyyn lähtikin akuutimpi potilas.

Maaria Kaiperlasta ja hänen yrityksestään Osteo in Flow voi lukea täältä: http://www.elainosteopatia.fi/index.php/fi/

Olin kuullut Kaiperlasta todella paljon hyvää monesta suunnasta, joten valinta oli helppo. Ajan sai noin kuukauden päähän varauksesta ja nyt Herolle uutta aikaa varatessani seuraava aika meni taas kuukauden päähän. Pieneen odotteluun joutuu siis varautumaan.

En oikein tiennyt mitä odotin vastaanotolta, sillä osteopatia oli minulle täysin tuntematon hoitomuoto. Mainittakoon, että hoitomuotoa ei ole luokiteltu vaihtoehtohoidoksi, eli kyseessä on valvottu ja oikea hoito, ei voodoonukkeja ja henkien kutsumista sisältävä "hoito".

Janakkalassa vastaanotollaan meidät otti vastaan Maaria, joka lyhyen jutustelun jälkeen pyysi laittamaan Fannyn makuulleen huoneen keskellä olevalle hoitoalustalle. Fanny meni suosiolla pötkölleen ja samalla koirasta kysellen Maaria alkoi käymään koiraa käsillään lävitse. Osteopatia on hyvin vähäeleistä, eli koiraa ei venytetä, rusautella, naksautella tai muutenkaan veivata kovinkaan paljon. Omaan silmäni tekniikka näytti lähinnä painelulta, sivelyltä ja hyvin hellältä manipuloinnilta. Nopeasti löytyikin ristiluun ja alanikamien luota voimakasta trauman jälkeä, eli suomeksi koira oli saanut alaselkäänsä kunnon tällin. En edes yritä käyttää ammattitermejä, joten selostan oman muistini ja korvaani tarttuneiden termien mukaan.

Nikamissa ja ristiluussa siis oli ongelmaa, myös kiertymistä oli alkanut jo tapahtumaan. Kuulemma myös jokin kohta oli jopa kuuma, eli vammaa todella oli - ja isosti. Kaikki oli kuitenkin ehjää, ainoastaan ottanut kunnolla itseensä. Alkuun kun kipeää aluetta käsiteltiin, nosti Fanny aika-ajoin päätään. Missään kohtaa koira ei vinkunut, mutta pään nostaminen kertoi pienestä epämukavuudesta. Osteopatiassa koiraa ei vanutella niin, että sitä sattuu. Koiraa käsitellään hyvin hellästi ja kipua tuottamatta, mutta kuitenkin suoraan ongelman ytimeen perehtyen.

Kun käsittelyä oli tehty reilu puoli tuntia, rentoutui koira täysin. Fanny jopa nukahti uneen kesken käsittelyn, eikä enää nostellut päätään kipeitäkään kohtia käsiteltäessä. Lopulta Maaria totesi, että lantio liikkuu nyt normaalisti ja elastisesti ja vamma on saatu laukaistua. Fanny huokaisi tässä kohtaa todella syvään, johon Maaria kommentoi sen olevan merkki siitä, että kiputila oli lauennut. Fanny saikin nousta ylös ja minä sain jatko-ohjeet: ei törmäilyjä Heron taholta alkuun, liikuntaa voi lisätä asteittain ja mikäli hoitoon tulee kipureaktio, voi antaa hetkellisesti kipulääkettä.

Akuutit vammat yleensä kuulemma laukeavat jopa yhdellä hoitokerralla niin, että jatkohoitoa ei tarvita. Fannynkin kohdalla tilanne hoidon jälkeen oli palautettu normaaliin, eli yksi käyntikerta riitti, ellei nyt tule jotakin uutta ja ihmeellistä vielä eteen. Kysyin Maarialta olisiko Fannyn voinut tuoda heti vamman satuttua ja vastaus oli kyllä. Kuulemma koiran voi tuoda akuutissakin vaiheessa, eikä tarvitse odotella.

Fanny nukahti autoon aivan samantien ja kotonakin nukkui koko illan. Selvästi olo on helpompi ja mukavampi, sillä esimerkiksi maatemeno ei enää ole jäykkää ja harkitsevaa ("missähän asennossa minä tähän nyt menisin, että ei satu") ja muutenkin koira liikkuu rennommin ja iloisemmin.

Olen todella tyytyväinen ja kiitollinen, sillä on suorastaan liikuttavaa nähdä koiran pääsevän kivuistaan! Samalla myös vahvistui oma mielipiteeni siitä, että vaikka eläinlääkäri ei löydä koirasta mitään vikaa, oma silmä kertoo silti totuuden: jos koira ei ole omaan silmään 100% kunnossa, ei se sitä ole. Tässä onkin syy Herolle ajan varaamiseen: se ei ole mielestäni 100% kunnossa, vaikka eläinlääkäri ei siitä vaivaa löydäkään.

Iso kiitos ja suositus siis Osteo in Flow'lle ja Maarialle!

Hintaa hoidolle tuli 80e, mikä mielestäni oli kyllä ehdottomasti parhaiten kätetty 80e hyvään aikaan.

torstai 8. tammikuuta 2015

Vuonna 2015

Vuosi 2015 on jännittävä, täynnä muutosta ja uusia tuulia. Voisin vaikka luvata, että ainakin blogia ehdin päivittämään ahkerammin, joskin tekstien sävy saattaa hiukan ehkä muuttua. Perheeseen on siis tulossa pentu! Tällä kertaa tosin ihmispentu, eli karvaisten lapsien pääluku pysyy edelleen samana. Ällös huoli, vauvablogia tästä ei tule. Ei ei ei ja vielä kerran ei. Jos haluan oksentaa vauvanhajuiset tunteeni nettiin, perustan niille ihan oman sivun tai sitten piinaan vain sukulaisiani puhelimen välityksellä.

Toki varmaan koirien yhteiselosta pienen ihmisen kanssa tulee kerrottua, mutta pyritään pitämään fokus koirissa :)




Meille vuodenvaihde tarkoitti herkuttelua ja mökillä oleilua. Suuntasimme jouluksi Kolin kirpakoihin maisemiin ja vietimme viikon mökillä koirien ja sukulaisten kanssa. Koirat ovat siitä kiitollisia matkakumppaneita, että kunhan oman ruokakipot ja ihmiset kulkee mukana, ei koirilla ole kovinkaan suurta merkitystä siitä missä ne ovat. Mennessä ja tullessa vietimme yön hotellissa ja koirat olivat sielläkin kuin kotonaan. Illalla vaan lenkki uusissa maisemissa ja iltaruoat naamariin ja tuloksena oli kaksi väsynyttä ja tyytyväistä matkaajaa, jotka jäivät huoneeseen nukkumaan kun me suunnistimme illalliselle. Tähän väliin iso plussa ja kiitos Sokos hotelleille eläinystävällisestä palvelusta! Koiria odotti molemmilla kerroilla lahjapussit (kakkapusseja, puruluita ja herkkuja) ja erittäin koiraystävällinen henkilökunta. Kertaakaan ei tullut sellainen olo, että mitä nuokin noita valtavia kirppusäkkejä raahaavat tänne, vaan vastaanotto oli erittäin lämmin. Sokos hotelleilla koiramaksu on 10e ja sillä saa siis olla useampikin koira, eli maksu ei ole koirakohtainen. Suosittelen! Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hississä koirien kaulaan kapsahti joko henkilökuntaan kuuluva ihminen tai toinen asukas :)

Jatkossa moisia reissuja tuskin ihan heti tulee, sillä vaikka kahden koiran kanssa hotellissa oleminen oli helppoa, voisin kuvitella lapsen ja kahden koiran hotellielämän olevan jo astetta mielenkiintoisempaa.

Heroa vaivaa mielestäni jokin, en vain tiedä mikä. Hero on menossa helmikuun puolen välin tienoilla Kaiperlan vastaanotolle, josta kerron kyllä kaiken käynnin jälkeen! Kyseessä on siis Maaria Kaiperla, eläinosteopaatti: http://www.elainosteopatia.fi/index.php/fi/ ja kuulemani mukaan varsinainen taikanäppi. Saas nähdä mitä pojasta löytyy, vai löytyykö vika sittenkin emännän korvien välistä.

Oikein riemukasta alkanutta vuotta 2015 kaikille lukijoille!