maanantai 11. helmikuuta 2013

Vieraileva eläintähti

Minullahan siis on myös hevosvamma koiravamman lisäksi, tunnustettakoon se nyt. Tai oli noin 12 vuotta, mutta viimeaikoina hyvin harvakseltaan. Aika vaan ei riitä kaikkien eläinten hyysäämiseen, ja koirat nyt menevät edelle muusta harrastustoiminnasta. Sunnuntaina päätin kuitenkin lähteä moikkaamaan entistä työkaveriani tallille, ja kuinka ollakaan, sinne selkäänhän minut (vastusteluista huolimatta) tuupattiin (okei, ehkä halusin ihan pikkuisen ratsastaa kuitenkin).

Housut repesi, takapuoli kastui (räntäsade ja märkä hevonen), jalat huutaa hoosiannaa nyt kolmatta päivää, mutta... oli niin kivaa! :)

Kauramoottorina toimi issikkatamma Sollan, joka urheasti kiikutti tasapainonsa kanssa hakusessa ollutta ratsastajaansa ympäri peltoa. Askellajeissa löytyi kaikkea käynnistä töltin kautta laukkaan, eikä kyytiläinenkään rantautunut kertaakaan vaikka olin täysin vakuuttunut siitä, että ensimmäisessä kaarteessa lennän selästä kuin leppäkeihäs. Ilman satulaa oli toki mentävä, koska kuka nyt satulan haluaa, jos voi mennä ilmankin?


Mähän en siis yhtään halunnut ratsastaa, kuten ilmeestä näkee ;) (c) Krista Nyström


Koirat eivät tälle reissulle päässeet mukaan, koska ensinnäkään Hillan reaktioista en tiedä ja Ressun reaktiota en halunnut lähteä arvailemaan. Hero sen sijaan kohtasi syksyllä kyseisen issikan Sipoon match showssa (koirien ja hevosten sellainen) ja oli tapaamisesta täysin hämillään: Nuuhkutti hevosen turpaa innoissaan ja kauhuissaan: koko kroppa oli valmiina säntäämään taivanrantaan jos peto tekisi äkkinäisen liikkeen, mutta silti piti kaula äärimmilleen venytettynä nuuhkia otusta. Kun ei muutakaan keksinyt, niin kerran sille piti haukahtaakin. Kun otus oli todettu harmittomaksi ja jopa ihan mukavaksi, tuijotteli Hero sitten koko oman kehänsä ajan mielummin viereisellä kentällä juoksevia hevosia kuin keskittyi omaan suoritukseensa.

Sininen nauha tuli - hävittiin puudelille.

Kotiin ajellessa oli pakko irroittaa kädet ratista ja nuuhkaista käsiä - hymyilin tyhmänä koko loppumatkan huumaantuneena hevosen tuoksusta. Kuinka sen onkaan voinut unohtaa.

Kuinka sitä onkaan välillä ikävä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti