"Miksi minulle aina käy näin" oli ensimmäinen ajatukseni, kun istuin Animagin odotushuoneessa -samassa jossa heinäkuun alussa olin Hillan kanssa. Tällä kertaa operoitavana oli Numa.
Aamulla Numa nukkui pitkään, hämmästyttävän pitkään sen luonteen tuntien. Aamulla se leikki ja remusi ja söi hyvällä halulla puolet aamuruoastaan. Kannoin Numan yläkertaan omaan aitaukseensa ja annoin lelun sisällä toisen puolen aamuruoasta, jotta yksinolosta tulisi mukavampaa. Hämmästyksekseni lelu ei kiinnostanut Numaa, vaan se sitä hetken haisteltuaan tuli aidalle ihmettelemään. Annoin turvotettuja nappuloita lelun sisältä kädessäni: Numa työnteli niitä nenällä, ei maistunut. Tässä vaiheessa pelko hiipi jo selkää pitkin, vaikka mitään varsinaista hätää ei vielä ollutkaan.
Annoin unien jälkeen Numalle ruokaa päivemmällä, tällä kertaa se söi osan. Koira leikki tavalliseen tapaansa ja meni sen jälkeen unille. Sitten se jäikin unilleen, eli leikkiminen ei enää kiinnostanut, koira oli väsynyt ja vatsa turposi.
Katselin touhua jonkin aikaa, mutta sitten kuudes aisti (?) pakotti soittamaan eläinlääkärille. Saimme ajan klo 15:30 ja tarkkailin koiraa koko ajan aikaa odotellessani. Pentu oli väsähtänyt, nukkui lähinnä. Ruoka ei maittanut ja maha turposi hiljalleen. Lähdin eläinlääkärille jo etuajassa, koska en uskaltanut seurata tilannetta kotona.
Hyvä, että menimme..
Numa röntgattiin ja tulos: vatsalaukun laajentuma. Sen jälkeen pentu rauhoitettiin ja letkutettiin suoliston puhdistamiseksi. Syliini sain kylmästä tärisevän, vilttiin käärityn mytyn, jolla oli tippa tassussa. Itkin ja itkin. Onneksi kasvattaja Ursula oli puhelimen päässä ja saimme käytyä tilannetta läpi ja sain purkaa tuntojani.
Nyt olemme kotona erikoisruoan, lääkkeiden ja hoito-ohjeiden kanssa. Takki on aika tyhjä, mutta nyt koira voi hyvin.
Toivottavasti jatkossakin.
torstai 26. syyskuuta 2013
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Yksinolon opettelua ja muita hyödyllisiä harjoituksia
Pienen koiran maailmaan mahtuu paljon -ellei mahdottomasti - uuden oppimista. Mielestäni vaikka uusi elämä uudessa perheessä onkin oppimisprosessi jo sinänsä, ei pennun arkitottelevaisuuden opettamista tulisi jättää sinne, kun "pentu on isompi". Ensimmäisinä päivinä toki voidaan keskittyä vain kotiutumiseen, mutta siitä eteenpäin ei mielestäni ole mitään estettä alkaa opettelemaan yksinkertaisia peruskäskyjä ja sanoja. Oppimisesta pitää tehdä hauskaa ja palkitsevaa, sillä päästään jo pitkälle.
Seitsemän-kahdeksanviikkoiselta pennulta ei tietenkään voi odottaa paljoa, mutta sillä, että ei odota mitään, tekee vain hallaa itselleen. Kaikissa harjoituksissa otetaan huomioon pennun vireystaso, nälkä, luonne ja persoonallisuus ja ennen kaikkea ikä.
Me olemme panostaneet hyvin paljon yksinolon opetteluun. Numa on aivan erilainen kuin Hero pentuna, joten olen joutunut panostamaan tähän osa-alueeseen nyt toden teolla. Hero oli letkeä ja hiljainen kaveri, Numa taas energinen, sähäkkä ja äänekäs. Numa tekee hyvin selväksi, että omaan aitaukseen yksin jääminen on aivan syvältä, kun taas Hero istui pennusta asti aitauksessa hipihiljaa ja oli eloonsa ihan tyytyväinen.
Suosittelen lukemaan Tuire Kaimion "Pennun Kasvatus" -kirjan, vaikka kokemusta olisikin paljon. Itse en ottanut sieltä mitään käyttöön suoraan, vaan soveltaen ja oman koirani huomioon ottaen. Perusperiaatteet sieltä kuitenkin saa, sekä muutamia hyviä vinkkejä ja työkaluja. Osa neuvoista on jo nykytiedon valossa vanhentunutta, osa taas mielestäni vähän pöhköä muuten vaan. Kuitenkaan Tuikun tuloksia eläinmaailmassa ei voi vähätellä, ja kirja antaakin hyvää perustietoutta ja perspektiiviä.
Me aloitimme yksinoloharjoittelun niin, että laitoin Numan aitaukseensa ja touhuilin aidan toisella puolella. Sitten aloin käymään toisessa huoneessa ja tulin saman tien takaisin. Vaikeusastetta nostettiin pikkuhiljaa, välillä kävin alakerrassa ja viivyin poissa minuutteja. Aina jos huuto alkoi, palasin koiran luokse vasta kun se oli hiljaa. En tehnyt poistumisestani tai saapumisestani sen kummempaa numeroa. Pyrin ajoittamaan harjoitukset niin, että koira oli kylläinen ja leikkinyt itsensä väsyksiin, näin rauhoittuminen olisi helpompaa.
Aloitin siis siitä, että pentu oppi olemaan aidan takana kuitenkin nähden ja haistaen minut. Siitä sitten tosiaan pikaisia poistumisia ja niiden aikaa kasvattaen edettiin muutamien minuttien poissaoloihin. Hidasta, mutta aina edistyvää kehitystä siis. Koira huusi kyllä, mutta koska sitä ei palkittu huutamisesta (ihminen ei tule lohduttamaan tai päästämään pois aitauksesta), se alkoi olla enemmän hiljaa ja rauhoittua.
Nyt olemme Numan kanssa siinä vaiheessa, että harjoittelemme minun lomaviikkoni jälkeistä elämää. Normaaliarkenahan lähden töihin neljänä päivänä viikossa, joten olen pyrkinyt nyt lomallakin toteuttamaan tätä kaavaa: Ensin aamupissalle, sitten leikitään ja touhutaan noin kolme varttia. Annan Numalle aamupalasta puolet ja vien ulos tarpeille, jonka jälkeen vien sen aitaukseensa ja annan toisen puolen ruoasta Canine Genius Leo- lelun sisällä. Ahne pentu hyökkää tietenkin leluun kiinni ja suljen aitauksen vähin äänin ja poistun paikalta. Eilen kävimme Heron kanssa 25 min lenkin, tänään 40 min lenkin ja kipaisin vielä kaupassakin. Olimme poissa siis tunnin verran. Kännykän nauhoituksesta päätellen Numa oli n. 25 min jälkeen pitänyt pienet itkut ja mennyt sitten nukkumaan. Koira nukkui kun tulin kotiin --> taas vähin äänin ja eleettömästi päästämään koira meidän seuraamme pois aitauksesta.
On myös hyvä ns. "vieraannuttaa" pentua hiukan itsestäsi, jos se seuraa sinua kuin hai laivaa. Näin yksinjääminen ei ole ihan niin suuri shokki. Olen välillä jättänyt Numan esim. keittiön portin taakse itse kipaistessani keittiössä tai jättänyt sen hetkeksi oven taakse, kun käyn eteisessä. Jos Numa tulee nukkumaan jalkoihini kun istun koneella, ohjaan sen omalle pedille ja silitysten saattelemana jätän sen sinne nukkumaan. Yritän siis saada pennun hieman itsenäistymään niin, että emännän perässä ei pääse ihan jatkuvasti joka paikkaan.
Huomenna olisi tarkoitus kasvattaa taas aikaa, ja yrittää keksiä tekemistä 1,5-2h ajaksi. Vaikka koira huutaa hieman, en pidä sitä huolestuttavana. Numa on niin äänekäs sumutorvi muutenkin, että en uskonutkaan tästä pääseväni ilman protestointia. Taivaan lahja oli kuitenkin tuo Leo -lelu, josta riittää puuhaa pitkäksi aikaa = väsynyt koira = nukkuva koira = ei stressaa yksinolosta.
Olemme opetelleet muitakin perustaitoja. Istu -käsky alkaa olla jo kohtalaisesti hanskassa, oma nimi tunnetaan hyvin ja ne perinteiset "ei" ja "irti" tunnetaan, mutta totteleminen on vähän huteraa aika-ajoin ;) Numan on myös pitänyt hiukan opetella hillitsemään itseään esim. ruokailun yhteydessä: ruokakippo ei laskeudu maahan ennenkuin istutaan ja odotetaan.
Erittäin hyödylliseksi olen kokenut myös "nukkumaan" sanan. Aina kun näen koiran olevan väsynyt, ohjaan sen pedille, silittelen ja toistelen "nukkumaan". Näin koira oppii yhdistämään tietyn sanan rentoon ja raukeaan olotilaan ja jatkossa se toivottavasti toimii rauhoitussanana.
Huh, tulipa pitkä teksti. Ensi kerralla jotakin kevyempää :)
Seitsemän-kahdeksanviikkoiselta pennulta ei tietenkään voi odottaa paljoa, mutta sillä, että ei odota mitään, tekee vain hallaa itselleen. Kaikissa harjoituksissa otetaan huomioon pennun vireystaso, nälkä, luonne ja persoonallisuus ja ennen kaikkea ikä.
Me olemme panostaneet hyvin paljon yksinolon opetteluun. Numa on aivan erilainen kuin Hero pentuna, joten olen joutunut panostamaan tähän osa-alueeseen nyt toden teolla. Hero oli letkeä ja hiljainen kaveri, Numa taas energinen, sähäkkä ja äänekäs. Numa tekee hyvin selväksi, että omaan aitaukseen yksin jääminen on aivan syvältä, kun taas Hero istui pennusta asti aitauksessa hipihiljaa ja oli eloonsa ihan tyytyväinen.
Suosittelen lukemaan Tuire Kaimion "Pennun Kasvatus" -kirjan, vaikka kokemusta olisikin paljon. Itse en ottanut sieltä mitään käyttöön suoraan, vaan soveltaen ja oman koirani huomioon ottaen. Perusperiaatteet sieltä kuitenkin saa, sekä muutamia hyviä vinkkejä ja työkaluja. Osa neuvoista on jo nykytiedon valossa vanhentunutta, osa taas mielestäni vähän pöhköä muuten vaan. Kuitenkaan Tuikun tuloksia eläinmaailmassa ei voi vähätellä, ja kirja antaakin hyvää perustietoutta ja perspektiiviä.
Me aloitimme yksinoloharjoittelun niin, että laitoin Numan aitaukseensa ja touhuilin aidan toisella puolella. Sitten aloin käymään toisessa huoneessa ja tulin saman tien takaisin. Vaikeusastetta nostettiin pikkuhiljaa, välillä kävin alakerrassa ja viivyin poissa minuutteja. Aina jos huuto alkoi, palasin koiran luokse vasta kun se oli hiljaa. En tehnyt poistumisestani tai saapumisestani sen kummempaa numeroa. Pyrin ajoittamaan harjoitukset niin, että koira oli kylläinen ja leikkinyt itsensä väsyksiin, näin rauhoittuminen olisi helpompaa.
Aloitin siis siitä, että pentu oppi olemaan aidan takana kuitenkin nähden ja haistaen minut. Siitä sitten tosiaan pikaisia poistumisia ja niiden aikaa kasvattaen edettiin muutamien minuttien poissaoloihin. Hidasta, mutta aina edistyvää kehitystä siis. Koira huusi kyllä, mutta koska sitä ei palkittu huutamisesta (ihminen ei tule lohduttamaan tai päästämään pois aitauksesta), se alkoi olla enemmän hiljaa ja rauhoittua.
Nyt olemme Numan kanssa siinä vaiheessa, että harjoittelemme minun lomaviikkoni jälkeistä elämää. Normaaliarkenahan lähden töihin neljänä päivänä viikossa, joten olen pyrkinyt nyt lomallakin toteuttamaan tätä kaavaa: Ensin aamupissalle, sitten leikitään ja touhutaan noin kolme varttia. Annan Numalle aamupalasta puolet ja vien ulos tarpeille, jonka jälkeen vien sen aitaukseensa ja annan toisen puolen ruoasta Canine Genius Leo- lelun sisällä. Ahne pentu hyökkää tietenkin leluun kiinni ja suljen aitauksen vähin äänin ja poistun paikalta. Eilen kävimme Heron kanssa 25 min lenkin, tänään 40 min lenkin ja kipaisin vielä kaupassakin. Olimme poissa siis tunnin verran. Kännykän nauhoituksesta päätellen Numa oli n. 25 min jälkeen pitänyt pienet itkut ja mennyt sitten nukkumaan. Koira nukkui kun tulin kotiin --> taas vähin äänin ja eleettömästi päästämään koira meidän seuraamme pois aitauksesta.
On myös hyvä ns. "vieraannuttaa" pentua hiukan itsestäsi, jos se seuraa sinua kuin hai laivaa. Näin yksinjääminen ei ole ihan niin suuri shokki. Olen välillä jättänyt Numan esim. keittiön portin taakse itse kipaistessani keittiössä tai jättänyt sen hetkeksi oven taakse, kun käyn eteisessä. Jos Numa tulee nukkumaan jalkoihini kun istun koneella, ohjaan sen omalle pedille ja silitysten saattelemana jätän sen sinne nukkumaan. Yritän siis saada pennun hieman itsenäistymään niin, että emännän perässä ei pääse ihan jatkuvasti joka paikkaan.
Huomenna olisi tarkoitus kasvattaa taas aikaa, ja yrittää keksiä tekemistä 1,5-2h ajaksi. Vaikka koira huutaa hieman, en pidä sitä huolestuttavana. Numa on niin äänekäs sumutorvi muutenkin, että en uskonutkaan tästä pääseväni ilman protestointia. Taivaan lahja oli kuitenkin tuo Leo -lelu, josta riittää puuhaa pitkäksi aikaa = väsynyt koira = nukkuva koira = ei stressaa yksinolosta.
Olemme opetelleet muitakin perustaitoja. Istu -käsky alkaa olla jo kohtalaisesti hanskassa, oma nimi tunnetaan hyvin ja ne perinteiset "ei" ja "irti" tunnetaan, mutta totteleminen on vähän huteraa aika-ajoin ;) Numan on myös pitänyt hiukan opetella hillitsemään itseään esim. ruokailun yhteydessä: ruokakippo ei laskeudu maahan ennenkuin istutaan ja odotetaan.
Erittäin hyödylliseksi olen kokenut myös "nukkumaan" sanan. Aina kun näen koiran olevan väsynyt, ohjaan sen pedille, silittelen ja toistelen "nukkumaan". Näin koira oppii yhdistämään tietyn sanan rentoon ja raukeaan olotilaan ja jatkossa se toivottavasti toimii rauhoitussanana.
Huh, tulipa pitkä teksti. Ensi kerralla jotakin kevyempää :)
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Maailma aukenee pikkuinen tassunaskel kerrallaan
Eilen iltapäivällä kävimme Jonin mukana kaupassa. Meiltä kävelee kaupalle noin viitisen minuttia (aikuisten vauhtia, mutta 10 min vauvavauhtia), joten se oli ihan sopivan mittainen tutkimusretki. Minulla oli Hero kuonopannassa ja Numa sai osan matkaa kävellä itse ja osan kannoin vielä helposti väsähtävää koiralasta. Odoteltiin kaupan pihalla Jonia ja ihmeteltiin ihmisiä, autoja ja elämänmenoa :) Herolla en muuten enää käytä lainkaan kuonopantaa, mutta näillä vauvalenkeillä kun kannan Numaa ison osan, koen turvallisemmaksi pitää Heron pannassa, jossa se ei saa riekuttua yhtään. Alueella kun vilisee jäniksiä, peuroja ja fasaaneja (oravista puhumattakaan), voi ylläri odottaa minkä nurkan takana tahansa.
Toinen yö meni huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen. Luojan kiitos, sillä olin aivan kuollut illalla nukkumaan mennessä, ja niin oli Numakin. Herokin taisi olla jokseenkin kuollut, mutta lähinnä närkästyksestä ja epätoivosta (jääkö tuo piraija ihan oikeasti meille, siis oikeesti?). Numa herästi kolmen jälkeen vikisemään, mutta tällä kertaa se tuntui olevan lähinnä seurausta myllerryksestä mahassa. Numa kitisi ja vaihtoi asentoa jatkuvasti ja maha mourusi niin, että sen kuuli todella selvästi. Pienen lohduttelun jälkeen nukuttiin viiteen. Viiden aikaan kävimme ulkona, riekuttiin leluilla ja nautittiin aamupala, jonka jälkeen mentiinkin takaisin nukkumaan. Numa nukkui muun porukan mukana vielä kuudesta yli kahdeksaan, aivan mahtavaa! Emännänkin olo on jokseenkin enemmän ihmismäinen, kun unta on saanut jokseenkin riittävästi.
Tänä aamuna pakkasin Numalle neuleen ja takin päälle ja nappasin Heron kuonopantaan, ja suuntasimme Varikonniemen puistoon seikkailemaan. Numa jo tutuksi tulleeseen tapaansa kitisi ison osan matkasta (mä en jaksa kävellä, maa on märkää yäk, tassuja palelee, kanna mamma), mutta kannustuksen ja Heron ajoittaisten myötämielisten innostamisten saattelemana jaksoi kakara kävellä itse ihan mukavan pätkän. Suurimman osan matkasta toki kannan, mutta kun päästään rauhalliselle polulle, saa neliveto kyllä hoitaa itse itsensä eteenpäin.
Muuten, Numa osaa jo nimensä! :) En tiedä mikä on osaamista ja mikä pelkkää äänenpainon tunnistamista, mutta tulopäivästä lähtien olen ydistänyt ruokailun ja muut kutsutilanteet "Numa":an ja napannut välillä turvotettuja nappuloita ja tehnyt "luoksetuloharjoituksia", joten nyt meillä on pikkukoira, joka lähes sataprosenttisesti viilettää kutsusta paikalle. Helpottaa huomattavasti!
Olemme jo hieman aloittaneet yksinoloharjoituksen niin, että päivällä laitan Numan aitaukseensa ja touhuilen sen näköpiirissä hetken jotakin. Huuto on kyllä kova, mutta heti kun koira hiljenee ja menee maate/istuu, se pääsee aitauksesta pois. Pätkät ovat olleet ihan muutamien minuttien mittaisia, mutta onneksi meillä on minun ensi viikon lomani aikaa pidentää aikaa. Olen yrittänyt sisäistää Tuire Kaimion "Pennun kasvatus" - kirjan oppeja yksinolon harjoitteluun, mutta hiukan soveltaen. Numa myös mielellään nukkuisi jaloissani (kovalla lattialla) kun istun tietokoneella ruokapöydän ääressä, mutta olen sen aina ohjannut metrin päässä sijaitsevalle pedille, jotta se oppisi olemaan hiukan etäälläkin ajoittain. Hienosti on mennyt ja syvän huokauksen ja marinan sekoituksella se rojahtaa pedille, josta se tuijottaa minua syyttävästi ennen kuin simahtaa ;)
 |
| Yksi kantopalvelu kiitos, mun varpaita palelee |
 |
| Iso ja pieni lenkillä |
Toinen yö meni huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen. Luojan kiitos, sillä olin aivan kuollut illalla nukkumaan mennessä, ja niin oli Numakin. Herokin taisi olla jokseenkin kuollut, mutta lähinnä närkästyksestä ja epätoivosta (jääkö tuo piraija ihan oikeasti meille, siis oikeesti?). Numa herästi kolmen jälkeen vikisemään, mutta tällä kertaa se tuntui olevan lähinnä seurausta myllerryksestä mahassa. Numa kitisi ja vaihtoi asentoa jatkuvasti ja maha mourusi niin, että sen kuuli todella selvästi. Pienen lohduttelun jälkeen nukuttiin viiteen. Viiden aikaan kävimme ulkona, riekuttiin leluilla ja nautittiin aamupala, jonka jälkeen mentiinkin takaisin nukkumaan. Numa nukkui muun porukan mukana vielä kuudesta yli kahdeksaan, aivan mahtavaa! Emännänkin olo on jokseenkin enemmän ihmismäinen, kun unta on saanut jokseenkin riittävästi.
Tänä aamuna pakkasin Numalle neuleen ja takin päälle ja nappasin Heron kuonopantaan, ja suuntasimme Varikonniemen puistoon seikkailemaan. Numa jo tutuksi tulleeseen tapaansa kitisi ison osan matkasta (mä en jaksa kävellä, maa on märkää yäk, tassuja palelee, kanna mamma), mutta kannustuksen ja Heron ajoittaisten myötämielisten innostamisten saattelemana jaksoi kakara kävellä itse ihan mukavan pätkän. Suurimman osan matkasta toki kannan, mutta kun päästään rauhalliselle polulle, saa neliveto kyllä hoitaa itse itsensä eteenpäin.
 |
| Leikkimistä harjoitellaan kovasti. Hero miettii kuinka olla satuttamatta pientä ja pieni miettii, kuin saisi parhaimman otteen Heron hännästä tai huulesta |
 |
| Uuuh mikä iihana heiluva häntä! Juuri sopiva pienille hampailleni! |
Muuten, Numa osaa jo nimensä! :) En tiedä mikä on osaamista ja mikä pelkkää äänenpainon tunnistamista, mutta tulopäivästä lähtien olen ydistänyt ruokailun ja muut kutsutilanteet "Numa":an ja napannut välillä turvotettuja nappuloita ja tehnyt "luoksetuloharjoituksia", joten nyt meillä on pikkukoira, joka lähes sataprosenttisesti viilettää kutsusta paikalle. Helpottaa huomattavasti!
Olemme jo hieman aloittaneet yksinoloharjoituksen niin, että päivällä laitan Numan aitaukseensa ja touhuilen sen näköpiirissä hetken jotakin. Huuto on kyllä kova, mutta heti kun koira hiljenee ja menee maate/istuu, se pääsee aitauksesta pois. Pätkät ovat olleet ihan muutamien minuttien mittaisia, mutta onneksi meillä on minun ensi viikon lomani aikaa pidentää aikaa. Olen yrittänyt sisäistää Tuire Kaimion "Pennun kasvatus" - kirjan oppeja yksinolon harjoitteluun, mutta hiukan soveltaen. Numa myös mielellään nukkuisi jaloissani (kovalla lattialla) kun istun tietokoneella ruokapöydän ääressä, mutta olen sen aina ohjannut metrin päässä sijaitsevalle pedille, jotta se oppisi olemaan hiukan etäälläkin ajoittain. Hienosti on mennyt ja syvän huokauksen ja marinan sekoituksella se rojahtaa pedille, josta se tuijottaa minua syyttävästi ennen kuin simahtaa ;)
 |
| Ai nukkua? Miksi? En viitti! |
 |
| Isona minista tulee hortonomi. Tää on hei voikukka. |
lauantai 21. syyskuuta 2013
Ja niin saapui Numa
Nyt se kauan odotettu hetki sitten koitti :) Perjantaina haimme kotiin Kizimbi kennelistä Kizimbi Tajirin, eli tuttavallisemmin Numan.
Voi miten reipas pieni pentu se onkaan. Painoa on vaivaiset vajaa viisi kiloa, mutta tarmoa sitten ainakin tuplasti. Automatka meni hyvin, mitä nyt pieni purjo tuli kotipihassa. Pihassa tutustuttiinkin isoveljeksi muuttuneeseen Heroon, joka oli tilanteesta aivan puulla päähän lyöty. Hämmentynyt, kiinnostunut ja ällöttynyt (onko se sana?), kaikkea yhtäaikaa! Kakalta, oksennukselta ja vauvalta tuoksuva pikkupiraija oli selvästi Heron prosessointikyvylle vähän liikaa, mutta suhtautuminen oli onneksi varsin suopeaa, joskin välttelevää.
Illalla tutustuttiin paikkoihin ja tirppa yllätti marssimalla suoraan sanomalehdelle pissalle! Ulkona pyörähdettiin pariin otteeseen, mutta rhodesiankoiramaisesti märkä ja kylmä nurmikko aiheutti varsinaisen "mäenalamäenhaluuyökyökeiii" kohtauksen. Neiti ;)
Yö meni odotetusti, eli hyvin rikkonaisesti. Vaiherikkaan päivän ja ison iltapalan turvin Numa köllähti omassa aitauksessa sijaitsevaan sänkyynsä varsin tyytyväisenä tuhisten. Minä samoin (omaan sänkyyni, en pentuaitaukseen ;) ), oli jännitys näköjään vähän vienyt veronsa ja uni tuli ennen kuin pää osui tyynyyn.
Yö meni kahden tunnin jaksoissa: Unta -ininää ja kirkumista -unta - ininää ja kirkumista. Tätä jaksoin viiteen, jolloin käytiin alhaalla aamupalalla, Numa väänsi pihalle jöötin (jee, ulos!) ja sitten nukuttiin vielä noin kahdeksaan. Hero oli yöllä touhusta vähän ihmeissään ja kävikin aitauksella kurkkimassa, että mitä se haisuli siellä kirkuu. Onneksi Hero rauhoittui kuitenkin nukkumaan pian, eikä vouhkannut pennusta sen enempää.
Aamu on mennyt oikein mainiosti! Kaikki tarpeet on tehty ulos, ruoka on maittanut (Numa alkaa sutia tassuilla miljoonaa, kun haistaa ruoan. Maailman ahnein pentu!) ja leikitty on ulkona ja sisällä. Ahneus on Numalla jotain ihan käsittämätöntä! Eilen eteiseen kaatui sen nappuloita ja niitä siivotessani se hoksasi, että haa, täällähän on ruokaa! Nyt vaikka eteinen on siivottu, se punkee sinne väkisin jos ovi on hiukankin raollaan, ja häntä viuhtoen penkoo maanisesti mahdollista ruokaa. Kun se haistaa likoamassa olevan ruoka-annoksen, se alkaa kuumeisesti ilmavainulla paikallistamaan kohdetta. Kun kohde on paikallistettu, alkaa kirkuminen ja kuumeiset yrityksen päästä tuon ihanan kipon luokse. On varmaan sanomattakin selvää, että ruoka syödään asenteella "ikinä en oo ruokaa saanu".
Eli so far so good :) Hero alkaa hiukan lämmetä, joskin vieläkin ällöttää. Numa riehuu ja nukkuu vuoron perään - ihan niin kuin vauvojen kuuluukin tehdä. Pentu on varsinainen ilopilleri alati vispaavan häntänsä kanssa! Vähän pitää uutta perhettä testata kirkumalla, josko sillä saisi asioita tapahtumaan enemmän oman mielensä mukaisesti.
Nyt ulkoilemaan!
Ps. Numa on siis Kizimbi Tajiri, isä: Chivas Ayaba ja emä Ikimba Damyanti eli Myy.
Voi miten reipas pieni pentu se onkaan. Painoa on vaivaiset vajaa viisi kiloa, mutta tarmoa sitten ainakin tuplasti. Automatka meni hyvin, mitä nyt pieni purjo tuli kotipihassa. Pihassa tutustuttiinkin isoveljeksi muuttuneeseen Heroon, joka oli tilanteesta aivan puulla päähän lyöty. Hämmentynyt, kiinnostunut ja ällöttynyt (onko se sana?), kaikkea yhtäaikaa! Kakalta, oksennukselta ja vauvalta tuoksuva pikkupiraija oli selvästi Heron prosessointikyvylle vähän liikaa, mutta suhtautuminen oli onneksi varsin suopeaa, joskin välttelevää.
 |
| Kotimatkan alussa |
 |
| Muuttaako toi oikeesti meille mutsi? |
Illalla tutustuttiin paikkoihin ja tirppa yllätti marssimalla suoraan sanomalehdelle pissalle! Ulkona pyörähdettiin pariin otteeseen, mutta rhodesiankoiramaisesti märkä ja kylmä nurmikko aiheutti varsinaisen "mäenalamäenhaluuyökyökeiii" kohtauksen. Neiti ;)
Yö meni odotetusti, eli hyvin rikkonaisesti. Vaiherikkaan päivän ja ison iltapalan turvin Numa köllähti omassa aitauksessa sijaitsevaan sänkyynsä varsin tyytyväisenä tuhisten. Minä samoin (omaan sänkyyni, en pentuaitaukseen ;) ), oli jännitys näköjään vähän vienyt veronsa ja uni tuli ennen kuin pää osui tyynyyn.
Yö meni kahden tunnin jaksoissa: Unta -ininää ja kirkumista -unta - ininää ja kirkumista. Tätä jaksoin viiteen, jolloin käytiin alhaalla aamupalalla, Numa väänsi pihalle jöötin (jee, ulos!) ja sitten nukuttiin vielä noin kahdeksaan. Hero oli yöllä touhusta vähän ihmeissään ja kävikin aitauksella kurkkimassa, että mitä se haisuli siellä kirkuu. Onneksi Hero rauhoittui kuitenkin nukkumaan pian, eikä vouhkannut pennusta sen enempää.
 |
| Uniråtta |
 |
| Ulkoilija |
Aamu on mennyt oikein mainiosti! Kaikki tarpeet on tehty ulos, ruoka on maittanut (Numa alkaa sutia tassuilla miljoonaa, kun haistaa ruoan. Maailman ahnein pentu!) ja leikitty on ulkona ja sisällä. Ahneus on Numalla jotain ihan käsittämätöntä! Eilen eteiseen kaatui sen nappuloita ja niitä siivotessani se hoksasi, että haa, täällähän on ruokaa! Nyt vaikka eteinen on siivottu, se punkee sinne väkisin jos ovi on hiukankin raollaan, ja häntä viuhtoen penkoo maanisesti mahdollista ruokaa. Kun se haistaa likoamassa olevan ruoka-annoksen, se alkaa kuumeisesti ilmavainulla paikallistamaan kohdetta. Kun kohde on paikallistettu, alkaa kirkuminen ja kuumeiset yrityksen päästä tuon ihanan kipon luokse. On varmaan sanomattakin selvää, että ruoka syödään asenteella "ikinä en oo ruokaa saanu".
 |
| Valmiina valloittamaan Hämeenlinna! |
Eli so far so good :) Hero alkaa hiukan lämmetä, joskin vieläkin ällöttää. Numa riehuu ja nukkuu vuoron perään - ihan niin kuin vauvojen kuuluukin tehdä. Pentu on varsinainen ilopilleri alati vispaavan häntänsä kanssa! Vähän pitää uutta perhettä testata kirkumalla, josko sillä saisi asioita tapahtumaan enemmän oman mielensä mukaisesti.
Nyt ulkoilemaan!
Ps. Numa on siis Kizimbi Tajiri, isä: Chivas Ayaba ja emä Ikimba Damyanti eli Myy.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Odotellessa..
Me ollaan
 |
| Marjastettu kavereiden kanssa |
 |
| Kerätty voimia vauva-aikaan |
 |
| (Voimia ei koskaan voi kerätä liikaa) |
 |
| Ihasteltu vauvakuvia odotuksen tuskissa |
 |
| Rakennettu vauva-aitaus |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)