keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Rhodepeeärrää: Minustako kuulokoiraksi?

Sain blogin kautta yhteydenoton henkilöltä, joka on miettinyt rhodesiankoiran sopivuutta kuulokoiraksi. Hänellä on itsellään kuulovamma, joten koiraa tarvittaisiin arjen helpottamiseen ja toiseksi "korvapariksi".

Kysymys oli kyllä mielenkiintoisin pitkään aikaan! Rhodesiankoiria ei tietääkseni kovinkaan paljoa käytetä avustustehtävissä, joskin kaverikoiria kyllä on jonkinverran. Luonne näillä itsenäisillä ja välillä luupäisillä otuksilla ei ehkä palvele tarkoitusta parhaiten, sillä sellainen "teen mitä tahdot vain koska tahdot" -tyyppinen urhautuvaisuus on aika tiukassa. Joillakin sitä toki on enemmän, joillakin sitten taas ei yhtään.

Kuulokoiralta vaaditaan arjessa tiukkaa yhteistyötä omistajansa kanssa. Kuulokoira ilmoittaa esimerkiksi pihaan tulevista ihmisistä, ukkosesta, soivasta puhelimesta, palovaroittimesta ja niin edelleen. Se mikä saattaa koitua monen rhodesiankoiran kompastuskiveksi on suoritusvarmuus. Rhode kun tuppaa välillä toimimaan kuin ihmisen mieli ja toisessa hetkessä aurinkolaikku lattialla vie voiton kaikesta muusta, paitsi ruokakupin kilahduksesta. Kuitenkin on niitäkin yksilöitä, joilta varmasti tällainen jatkuvaa toimintaa vaativa tehtävä onnistuisi hyvinkin. Edesmennyt Hillani olisi ollut kyllä oikea koira tähän hommaan. Hilla oli aina valmis hommiin ja se teki asioita myös tekemisen ilosta, ei pelkästään lihapullan voimalla.

Oikealla koulutuksella, huolellisesti testatulla ja oikein valitulla pennulla ja pienellä tuurilla siis rhodesiankoira voisi kyllä mielestäni toimia tehtävässä ainakin auttavasti. Nameja kannattaisi kyllä pitää taskussa jatkuvasti. Tyynyn alle ei sittenkään leipäveistä, vaan pari lihapullaa?

Haloo? Kuulen kyllä


Lähdimme Fannyn kanssa pr-käynnille asiaa kysyneen rouvan luokse. Vastassa meitä oli iloinen ja lämmin naishenkilö, jolla olisi kyllä mielettömän hienot tiluksen rhodesiankoiralle. Hiukan häntä arvelutti riistavietti, sillä pihallakin viihtyy aika-ajoin peuroja ja muita elikoita. Fanny ei ainakaan antanut asiasta valheellista kuvaa, sillä se höykytti kanalassa olleita kanoja kyllä huolella.

Sisällä Fanny todisti rhodesiankoiran luonteen ja rauhallisuuden istumalla ensin pää rouvan polvella ja siirtyen sen jälkeen aurinkolaikulle makaamaan. Veikkaanpa, että pieni ihastus rhodesiankoiriin heräsi.

Omista koiristani Fannysta ei olisi tuollaiseen hommaan. Se on liian itsenäinen ja mukavuudenhaluinen. Niin kiltti ja luotettava kuin se onkin, en näe sitä ilmoittamassa sille sinänsä merkityksettömistä asioista, vaikka palkka olisi kohdallaan. Herolla hyvästä tokotaustasta ja sähäkämmästä reaktionopeudesta johtuen olisi ehkä enemmän potentiaalia, mutta siltäkin puuttuisi kyllä suoritusvarmuus.

Vierailu oli oikein onnistunut ja toivon, että rhodesiankoirasta saataisiin vielä kuulokoirakin kaiken muun lisäksi!

tiistai 20. lokakuuta 2015

Vauvavaroitus! Lenkkeilyvarustus, eli vauvankuljetin koiraperheessä

Kun perheessä on kaksi isoa koiraa ja vapaana pitäminen aika rajallista (eli koirat hihnoissa), täytyy vauva saada jotenkin parhaalla mahdollisella tavalla mukaan lenkille - jos sen voi tehdä turvallisesti, aina parempi.

Ostin ensimmäiset lastenvaunut jo ennen lapsen syntymää. Silloin kriteerinä olivat hyvät jouset, reilun kokoiset ilmakumipyörät, keveys ja ketteryys. En halunnut mitään Emmalj...köh köh hyökkäysvaunuja, koska halusin pienemmät ja autoon myös kätevästi menevät pelit.  Ensimmäinen hankinta meni minulle hyvin epätyypillisesti aivan nappiin!

Vauvankuljetin numero yksi:

"Se melkein paras, josta ei ehkä olisi kannattanut alunalkujaan luopua..."

Bumbleride Indie 4





Niin pienet! Silti tukevat ja ketterät ja kevyet! Näistä tykkäsin aivan mielettömän paljon. Eturenkaat saa lukittua, jousitus oli tarpeeksi pehmeä meidän huonoille teille, rattaat menivät pieneen tilaan kasattaessa ja ne ketterästä olemuksestaan huolimatta olivat tukevat kulkemaan.

Metsätiet menivät kevyesti ja pehmeästi, eikä satunnaisissa kaupunkiajeluissakaan harmittanut.

Koiranaisen pisteet rattaille 4,5/5







Bumblerideistä riippumattomista syistä iski koiranaiseen jonkinlainen vaunuhulluus ja vaunut piti vaihtaa... Älkää kysykö miksi. En tiedä.

Vauvankuljetin numero kaksi:

"Se ei hyvä, ei yhtään hyvä..."

Emmaljunga Viking




Tässä kohtaa kuvitelkaa millainen ääni lähtee kun paksua koiranaisen kalloa taotaan seinään.. kop, kop, kop...

Ei. Ei ja ei.

Ketteriksi mainostetut "jokapaikanpelit", Emmaljunga Vikingit olivat kyllä pettymys. Jäykähkön oloiset, mutta huterat. Rytyytystä hiekkatiellä.

En pitänyt työntötuntumasta lainkaan ja erityisesti kahden koiran kanssa nämä tuntui menevät mihin sattui.

Koiranaisen pisteet rattaille: 1,5/5





Ja koska nämä ei olleet hyvät, lähtivät ne myyntiin ja uudet tilalle...

Vauvankuljetin numero kolme:

Babyjogger City Elite

"Ne parhaat"



Tässä ne nyt sitten ovat! Ne the vaunut. Ne, jotka eivät enää vaihtoon meiltä lähde.

Kolme pyörää, joista etupyörän saa lukittua tarvittaessa. Isot renkaat, joilla pääsee monessa maastossa. Erittäin hyvä työntötuntuma ja vakaa kulku.

Jousitusta ei kauheasti ole, mutta kulkevat silti todella nätisti melkein missä vain. Erittäin tilava istuinosa ja suojaava kuomu.

Periaatteessa ovat aika saman oloiset ensimmäisten kanssa. Näissä on ehkä hiukan huonompi jousitus, mutta muuten ensimmäisiä laadukkaamman oloiset menopelit.

Koiranaisen pisteet rattaille: 4,5/5




Kantoreppu kunniaan!

Ratas kuin ratas, on kahden koiran kanssa liikkuminen aina jokseenkin työlästä. Kaikista paras kahden koiran kanssa on ehdottomasti rintareppu, joka voi lapsen kasvaessa siirtää selän puolelle. Vapaaksi jää molemmat kädet ja kävelytahtia voi pitää hyvänä, jos vaan oma kunto kestää. Minulla selkä ei kestä kahta reppulenkkiä päivässä, joten toinen tehdään vaunujen kanssa ja toinen repun kanssa.

Meillä kokeiltiin ensin Manduca, josta en itse tykännyt yhtään. Parhaaksi on osoittautunut Baby Björn One.


Rhodesiankoira ja lapsi

Kuten varmasti blogia seuranneet tietävät, rajoittuu tietämykseni tästä aiheesta puolen vuoden kokemukseen, kahteen koiraan ja yhteen lapseen. Mutta kirjoitetaan nyt tästä vinkkelistä sitten, kun ei muustakaan osata:

Ruokkija ja nöyrä alamainen


Kuten jossakin blogikirjoituksessa julistin, en pelännyt oikeastaan lainkaan sitä mitä koirat vauvasta sanoisivat. Hyvä niin, turhaan olisin pelännyt.

En todellakaan pyytänyt miestäni tuomaan sairaalasta kotiin vauvanvaatteita, saati kakkavaippoja. Mies itse haisi aivan varmasti jo vauvalle, joten tästä koirille tuli ensimmäinen kontakti uuteen perheenjäseneen. Muutenkaan en oikein usko, että kun matte vihdoin tulee kotiin haisten kummalta, näyttäen kummalta ja tuoden kotiin sitäkin kummemman mytyn, olisi etukäteen haisteltu (ja syöty) kakkavaippa tai vauvavaate koirille jotenkin asiaa helpottava juttu. Tiedä häntä sitten.

Meillä koirat reagoivat molemmat itselleen tyypilliseen tapaan sairaalasta kotiutuneeseen ihmisenpentuun: Fanny kävi haistamassa, heilutti häntää ja meni jatkamaan unia sohvalle. Hero mamman pikku perskärpänen oli asiasta snadisti enemmän huolissaan. Se haisteli ja haisteli. Keikutti päätään puolelta toiselle vauvan äännellessä, ryntäili tutkimaan myttyä heti sen osoittaessa elonmerkkejä ja kummasteli asiaa koko sielullaan. Se oli pari päivää niin puulla päähän lyöty, että ei tiennyt miten päin olisi ollut. Pienintäkään aggressiivisuutta ei ollut, ainoastaan yksi valtavan suuri kysymysmerkki. Noin viikossa Herokin kokosi itsensä ja löysi harhailevat aivosolusa ja tilanne rauhoittui normaaliksi.

Nyt vauvan ollessa noin puolivuotias on sen arvo Ruokkijana huomattu. Ruokkija otetaan vastaan suurella ilolla hänen istuessaan syöttötuoliin. Ruokkijan vieressä päivystetään ja kun Ruokkija kannetaan keittiöön, on kaksi nenää heti valmiina ottamaan vastaan armonpaloja. Ruokkijalta meni tasan kaksi sormiruokailukertaa sen tajuamiseen, että jos syötävän viskaa lattialle, alkaa tapahtua jänniä. Jipii.

Nostan olematonta hattuani kyllä koirille, jotka elävät tässä vauvapyörteessä aivan lunkisti. Lenkit ovat muuttuneet tylsemmiksi (vaunujen vierellä tai rintarepun tahtiin) ja välillä niitä ei ole ihan niin montaa kuin ennen. Välillä päivän ulkoilu on lähinnä pihalla olemista, välillä taas saadaan tehtyä kolme reipasta lenkkiä. Jokainen päivä on vähän erilainen ja jos vauva on valvottanut paljon ja mies myöhään töissä, jää päivän liikunta aika heikoksi. Pyrin tällöin aktivoimaan niitä pihassa ja seuraavana päivänä touhuamaan ja lenkkeilemään enemmän. Usein se onnistuu, ei aina.

Lapsi liikkuu itsenäisesti vasta hyvin vähän, mutta koirat osaavat liueta alta tahmanäppien lähestyessä. Kun lapsi tosissaan saa jalat alleen, pääsevät koirat nukkumaan korkeaan sänkyymme karkuun.

Lapsi taas on luonnollisesti innoissaan ruskeista asuinkumppaneistaan. Hihkuen katsotaan kun koirat leikkivät ja lenkillä pitää repussa olla ehdottomasti naama menosuuntaan, jotta näkee mitä koirat tekevät. Onpa koiraa maistettukin, mutta ilmeestä päätellen taisi olla pahaa.

We are back - Olemme selkä!

Kaikista haastavin vauva-arki alkaa olla selätetty ja äidillä riittää aikaa taas muuhunkin kuin tärisevänä kahvikuppi kädessä selviytymiseen. No ei nyt sentään ihan niin paha ollut tämä ensimmäinen puoli vuotta, mutta aika työlästä kyllä kaikin puolin. Facebookiin olen aika-ajoin päivittänyt kuulumisia,  mutta blogi on kyllä jäänyt aivan heitteille - anteeksi siitä.

Eli nyt kun alkaa taas aikaa löytymään enemmän, alkaa myös tänne valua asiaa ja asian vierustaa tasaisemmin.

Nyt kuitenkin olen käyttänyt tämän päivän tietokoneaikani jo blogin ulkoasun muokkaamiseen ja perillinen kirkuu ruokaa vieressä.

Palataan pian - stay tuned!