Rhodesiankoira ja lapsi

Kuten varmasti blogia seuranneet tietävät, rajoittuu tietämykseni tästä aiheesta puolen vuoden kokemukseen, kahteen koiraan ja yhteen lapseen. Mutta kirjoitetaan nyt tästä vinkkelistä sitten, kun ei muustakaan osata:

Ruokkija ja nöyrä alamainen

Kuten jossakin blogikirjoituksessa julistin, en pelännyt oikeastaan lainkaan sitä mitä koirat vauvasta sanoisivat. Hyvä niin, turhaan olisin pelännyt.

En todellakaan pyytänyt miestäni tuomaan sairaalasta kotiin vauvanvaatteita, saati kakkavaippoja. Mies itse haisi aivan varmasti jo vauvalle, joten tästä koirille tuli ensimmäinen kontakti uuteen perheenjäseneen. Muutenkaan en oikein usko, että kun matte vihdoin tulee kotiin haisten kummalta, näyttäen kummalta ja tuoden kotiin sitäkin kummemman mytyn, olisi etukäteen haisteltu (ja syöty) kakkavaippa tai vauvavaate koirille jotenkin asiaa helpottava juttu. Tiedä häntä sitten.

Meillä koirat reagoivat molemmat itselleen tyypilliseen tapaan sairaalasta kotiutuneeseen ihmisenpentuun: Fanny kävi haistamassa, heilutti häntää ja meni jatkamaan unia sohvalle. Hero mamman pikku perskärpänen oli asiasta snadisti enemmän huolissaan. Se haisteli ja haisteli. Keikutti päätään puolelta toiselle vauvan äännellessä, ryntäili tutkimaan myttyä heti sen osoittaessa elonmerkkejä ja kummasteli asiaa koko sielullaan. Se oli pari päivää niin puulla päähän lyöty, että ei tiennyt miten päin olisi ollut. Pienintäkään aggressiivisuutta ei ollut, ainoastaan yksi valtavan suuri kysymysmerkki. Noin viikossa Herokin kokosi itsensä ja löysi harhailevat aivosolusa ja tilanne rauhoittui normaaliksi.

Nyt vauvan ollessa noin puolivuotias on sen arvo Ruokkijana huomattu. Ruokkija otetaan vastaan suurella ilolla hänen istuessaan syöttötuoliin. Ruokkijan vieressä päivystetään ja kun Ruokkija kannetaan keittiöön, on kaksi nenää heti valmiina ottamaan vastaan armonpaloja. Ruokkijalta meni tasan kaksi sormiruokailukertaa sen tajuamiseen, että jos syötävän viskaa lattialle, alkaa tapahtua jänniä. Jipii.

Nostan olematonta hattuani kyllä koirille, jotka elävät tässä vauvapyörteessä aivan lunkisti. Lenkit ovat muuttuneet tylsemmiksi (vaunujen vierellä tai rintarepun tahtiin) ja välillä niitä ei ole ihan niin montaa kuin ennen. Välillä päivän ulkoilu on lähinnä pihalla olemista, välillä taas saadaan tehtyä kolme reipasta lenkkiä. Jokainen päivä on vähän erilainen ja jos vauva on valvottanut paljon ja mies myöhään töissä, jää päivän liikunta aika heikoksi. Pyrin tällöin aktivoimaan niitä pihassa ja seuraavana päivänä touhuamaan ja lenkkeilemään enemmän. Usein se onnistuu, ei aina.

Lapsi liikkuu itsenäisesti vasta hyvin vähän, mutta koirat osaavat liueta alta tahmanäppien lähestyessä. Kun lapsi tosissaan saa jalat alleen, pääsevät koirat nukkumaan korkeaan sänkyymme karkuun.

Lapsi taas on luonnollisesti innoissaan ruskeista asuinkumppaneistaan. Hihkuen katsotaan kun koirat leikkivät ja lenkillä pitää repussa olla ehdottomasti naama menosuuntaan, jotta näkee mitä koirat tekevät. Onpa koiraa maistettukin, mutta ilmeestä päätellen taisi olla pahaa.