Vieraileva eläintähti

Minullahan siis on myös hevosvamma koiravamman lisäksi, tunnustettakoon se nyt. Tai oli noin 12 vuotta, mutta viimeaikoina hyvin harvakseltaan. Aika vaan ei riitä kaikkien eläinten hyysäämiseen, ja koirat nyt menevät edelle muusta harrastustoiminnasta. Sunnuntaina päätin kuitenkin lähteä moikkaamaan entistä työkaveriani tallille, ja kuinka ollakaan, sinne selkäänhän minut (vastusteluista huolimatta) tuupattiin (okei, ehkä halusin ihan pikkuisen ratsastaa kuitenkin).

Housut repesi, takapuoli kastui (räntäsade ja märkä hevonen), jalat huutaa hoosiannaa nyt kolmatta päivää, mutta... oli niin kivaa! :)

Kauramoottorina toimi issikkatamma Sollan, joka urheasti kiikutti tasapainonsa kanssa hakusessa ollutta ratsastajaansa ympäri peltoa. Askellajeissa löytyi kaikkea käynnistä töltin kautta laukkaan, eikä kyytiläinenkään rantautunut kertaakaan vaikka olin täysin vakuuttunut siitä, että ensimmäisessä kaarteessa lennän selästä kuin leppäkeihäs. Ilman satulaa oli toki mentävä, koska kuka nyt satulan haluaa, jos voi mennä ilmankin?

Mähän en siis yhtään halunnut ratsastaa, kuten ilmeestä näkee ;) (c) Krista Nyström

Koirat eivät tälle reissulle päässeet mukaan, koska ensinnäkään Hillan reaktioista en tiedä ja Ressun reaktiota en halunnut lähteä arvailemaan. Hero sen sijaan kohtasi syksyllä kyseisen issikan Sipoon match showssa (koirien ja hevosten sellainen) ja oli tapaamisesta täysin hämillään: Nuuhkutti hevosen turpaa innoissaan ja kauhuissaan: koko kroppa oli valmiina säntäämään taivanrantaan jos peto tekisi äkkinäisen liikkeen, mutta silti piti kaula äärimmilleen venytettynä nuuhkia otusta. Kun ei muutakaan keksinyt, niin kerran sille piti haukahtaakin. Kun otus oli todettu harmittomaksi ja jopa ihan mukavaksi, tuijotteli Hero sitten koko oman kehänsä ajan mielummin viereisellä kentällä juoksevia hevosia kuin keskittyi omaan suoritukseensa.

Sininen nauha tuli - hävittiin puudelille.

Kotiin ajellessa oli pakko irroittaa kädet ratista ja nuuhkaista käsiä - hymyilin tyhmänä koko loppumatkan huumaantuneena hevosen tuoksusta. Kuinka sen onkaan voinut unohtaa.

Kuinka sitä onkaan välillä ikävä!

Uusi ulkoasu

Vaihdoin ulkoasun hieman raikkaammaksi. Onko paha?

Eläinlapsia

Talonvahtikeikka toi mahdollisuuden penkoa äidin koneella olevia koirakuvia, ja tunnetusti tilaisuus teki varkaan. Kansioista löytyi Heron ja Ressun vauvakuvia, joita katsellessa huomaa taas ajan kuluneen niin nopeasti.. (syvä huokaus). Hero ei enää paina kahdeksaa kiloa, eikä Ressun korvat lurpata mikä minnekin. Aina voi pimenevässä lauantai-illassa käyttää hetken muisteloihin, joten:

Herolla ikää varmaan siinä 12 viikkoa?

Sopivassa läjässä koko perhe :)

MiniRessu 

KääpiöHero, ikää 8-9 viikkoa

Hero jo isona, Ressu vielä rääpäle

Kiitos äidille (tietämättäsi lainatuista) kuvista! ;)

Me ollaan ihan kokonas Ressulassa

Kahden viikon talo- ja Ressuvahtikeikasta on jo kohta puolet takana. Koirat hoitavat talonvahdin virkaa kunnialla (kaikelle kannattaa urhata pieni haukku) ja Ressu pölhöilee ihan omiaan kuten aina ennenkin. Ressu pitää talonvahdit "virkeänä" kaahottaen ympäri makuuhuonetta pitkin yötä: Kun ei ole kuuma voi nukkua pedissä, kun on kuuma pitää siirtyä lattialle. Tämä  kun toistetaan noin 45 kertaa yössä huoneessa jossa on lautalattiat, pysyy herkempiuninen talonvahti hyvin hereillä koko yön.

Rhodet lähinnä nukkuvat tiukasti omilla pehmeillä taljoillaan ja mulkoilevat paheksuvasti pöljäilevää puikulanaamaa: "Eikö se ymmärrä nukkua lämpimällä pedillä, ihme dorka".

Ressu-reppana on selvästi aika kujalla, kun oma isäntäväki on nauttimassa etelän lämmöstä ja talon ovat vallanneet kaksi eläinraggaria isäntineen ja emäntineen. Ressu yrittää kaikkensa pysyäkseen menossa mukana, mutta välillä se saattaa istua alas, ottaa hyvin mietteliään ilmeen naamalleen ja tuijottaa minua hievahtamatta. Naamalta voi lukea "Ei meidän mamma kyllä ...." tai "Ei meillä kyllä yleensä.." tai  "Miksi me muka näin tehdään...". Yleensä tällöin on juuri tehty joku asia totutun vastaisesti tai joku totuttu asia on myöhässä, esim. ruoka (hyvin vakavaa).  Myös käskyjen totteleminen  emännänkorvikkeelta on ajoittain haasteellista, ja kun rontit istuu jo rivissä käskyn kuultuaan, arpoo puikulaturpa vielä totellakko vai ei.

Tällainen sen pedin olla pitää, sanoo Hero

Kuinka ollakaan kevättalven kuumottavin lumisade osuukin juuri tälle omakotitalovuorolle, joten eikun kola ja linko toimintaan. Koirat onneksi nauttivat jatkuvasta vapaudesta, ja jokaisen lenkin jälkeen vedetäänkin kunnon remurallit pihassa. Milloin hypitään joukolla Heron päällä, milloin jahdataan Hillaa ja välillä vedetään Ressua hännästä (Hero ei selvästikään voi tajuta miksi jollakulla on paksu puuhkahäntä, jos siitä ei kerran saa hampailla vetää?! What a waste!) Hauskaa tuntuu olevan, eikä vauhdissa säästellä.

Jotenkin tällainen kolmen karvanaaman hundkarusell tuo taas hyvin aiheellisen muistutuksen siitä, että ei, kolmas koira ei ole mahdollinen. Ikinä. Koskaan. Aina sanotaan, että kaksi koiraa menee siinä missä yksikin. Ei mene. Kolme koiraa ei myöskään mene siinä missä kaksi. Ei niin mitenkään päin. Jos ei edes mennä niihin lenkityksellisiin ja aktivointikysymyksiin (kolme nahkahihnaa kiertyneenä nilkkojesi ympärille EI ole sama kuin yksi hihna!), niin huoli on aina moninkertainen pääluvun kasvaessa. Nyt kun Ressulla on tassuissa ihottumaa, niin aina sitä huolehtii ja yrittää saada koiran kuntoon. Jos toisellakin koiralla on jotakin, niin alkaa jo liitokset natisemaan omistajallakin. Kun Hillalla ja Herolla oli ripuliepidemia kuukausien ajan, olin aivan loppu. Siivoaminen oli toki kamalaa, mutta vielä kamalampaa oli olla aina sydän syrjällään vuoron perään kipeiden koirien kanssa. "Nyt kun tuo on terve, niin milloinkahan tuo taas aloittaa?"

Yhden koiran kanssa olisi huolikin ohi, kun koira on kunnossa.

Kuitenkin, on tämä kaksi vielä ihan inhimillinen lukumäärä. Iloa niistä on enemmän kuin harmia :) Jospa se kolmaskin...

Not.

Takkiostoksia ja niiden testausta

Epävirallista testausta tosin, koska Hillan Back on track on ollut käytössä vasta toista päivää. Ilmoittelen sen vaikutuksista myöhemmin, kunhan saadaan hieman pidemmän ajan kokemuksia. Takki on ainakin todella hyvän näköinen, istuu kuin hansikas ja laatu vaikuttaa hyvältä. Toivotaan, että se voisi tuoda jotakin helpotusta selkäjumeihin.

Kun hain M&M nettikaupasta tilaamani BOT:in liikkeestä, osui silmiini takkien alelaari. Samalla reissulla nappasin siis Herolle mukaan Hurtan vanhempaa mallia olevan toppamanttelin hintaan 10,90e! Ei paha, sanoisin :)

Takkeja mentiinkin sitten testailemaan Ressun luokse, ja uusia takkeja ulkoilutettiinkin juoksun, riehumisen ja painin merkeissä.

Niin se selkäjuminen on tuo lentävä rhodesialainen tuossa. Ei siis kovin jumissa tunnu olevan.

Kierros talon ympäri vol. 25?

Koirakuvauksen haasteita: Älä ennakoi, etkä saa mitään kuvaan. Ennakoi liikaa, ja saat kuonon.

Korvapaketti ja uusi takki. Takki on kokoa 75 ja on inasen liian iso Herolle. Voi kuitenkin hyvin käyttää.

Koirakuvauksen haasteita 2: Liian hidas kamera

Kyllä säkin pelästyisit, jos collie näyttäisi tältä

Hillallakin on pieni vekki korvanlehdessä. Onneksi ihan pieni, joten parantunee nopeasti. Sitä odotellessa voi paheksua poikien riehuntaa.

Moi, mä olen Hero. Mä en koskaan ole mitään pahaa tehnyt, enkä tee.

Hilla&BOT

Korva(haava)n teippaus vol. 2

Noniin, tänä talvena Heron korvanlehti aukesi osaksi pakkasten, osaksi Ressun tai Hillan hampaan takia. Paraneminen on hidasta ja teippaus/paketointitaidot tarpeen. Tässä päivitetty vinkki kuvin siitä, kuinka luppakorvaisen koiran korvahaavan saa hyvin ja pysyvällä tavalla teipattua. Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta täällä, mutta nyt ihan oikein kuvin päivitetty versio.

Välineet: Pharmacaren steriili pikaside, erkkateippiä ja sakset

Tarkista, että potilas on paikalla

Paikallista vamma

Anna potilaan tutustua hoitovälineisiin

Huvittele hiukan potilaan kustannuksella

Putsaa haava, kuivaa hyvin ja laita steriilin siteen toinen tarra korvan terveelle puolelle ja tällää toinen puoli hyvin haavapuolelle

Nyt näyttää tältä

Laita erkkaa yksi pätkä niin, että se menee tarralapun reunojen yli

Melkein valmis paketti näyttää tältä: yksi kierros ensin kuten yllä, sitten toinen hieman ylemmäs ja lopuksi yksi korvan "yli" kuten kuvassa. Varmistukseksi voi vielä laittaa yhden pätkän poikittain tuon "yli" menevän päälle, jotta se varmasti pysyy, eikä ala repsottamaan.

Kuvassa oleva haava on jo aika hyvällä mallilla, joten annan paketin olla 1-2 päivää paikallaan. Kun paketti otetaan pois, tsekataa haavan tilanne, putsataan tarvittaessa ja joko se on täysin parantunut, tai jatketaan uudella paketilla 2-3pv.

Jos haava on tuore ja erittää voimakkaasti, vaihdan paketin joka päivä. Tällöin illalla puhdistan haavan, sipaisen hieman Basibact voidetta ja annan olla yön ilman pakettia. Aamulla taas uusi sidonta. Tätä jatketaan n. 2-4pv jolloin haava alkaa jo kuivua ja voidaan alkaa pitää pakettia 2-3 pv kerrallaan.

Erkkateippi on ainoa teippi, joka ensinnäkin pysyy korvassa, eikä revi karvoja pahemmin poistettaessakaan.

Uuden äärellä, taas vaihteeksi

Uusivuosi ja pyhät menivät oikein mukavasti. Mitä nyt uutena vuotena Hero säikähti vieressä ammuttua rakettia, ja loppuyön oli jokseenkin levoton. Onneksi nyt mitään pakokauhua ei ollut ilmassa, mutta tarpeeksi levotonta, jotta nukkumisesta ei kannattanut edes haaveilla ennen kuin puolen yön maailmansota oli vaiennut. Kyllä, emäntä ja isäntä olisivat olleet jo nukkukamaa ennen puolta yötä - säälittävää.

Miksi olin ulkona ammunnan aikaan? No, ajattelin tyhmänä ehtiväni remmissä äkkiä pikapissattaa Heron klo 21 ennen kuin varsinainen pauke alkaa. En ehtinyt, naapuri ampui aivan vieressä raketin... Tyhmä emäntä.

Onneksi Hero ei edelleenkään kehittänyt itselleen paukkuarkuutta, vaan seuraavien päivien tasaisen varma paukahtelu silloin tällöin (mitä sitä nyt ammunta-aikoja noudattamaan, kun voi poksutella huoletta koko viikon!) huomioitiin ei-millään. Jos lähellä poksahti, saattoi Hero katsahtaa äänen suuntaan ja se siitä. Hillan uudesta vuodesta ei ole paljoa kerrottavaa: tytsy söi, leikki, nukkui ja piereskeli. Hillan mielestä klo 23-01 välinen kolmas maailmansota (ainakin Vantaalla) ei ollut mitään, mihin olisi pitänyt reagoida millään tavalla. Ulos pissalle? No problem.

Tämä viikonloppu vietettiinkin taas maalla vapaudesta nauttien ja taas kerran rontteja siskonpedistä yöllä poispotkien. Läheisyys on ihana asia, mutta Hillan ja Heron käsitys läheisyydestä yöllä siskonpedissä on varsin tilaavievä.

Pyhäjärven rannalla jäniksenjälkiä haistelemassa

Auringonlasku

 
Hilla kehitti itselleen lauantaiaamupäivänä vesiripulin, johon vanhoja muistellen suhtauduin varsin hysteerisesti. Hillalla kun harvoin on "vain" ripulia, vaan se aina kehittyy kunnon ripulishowksi, suolistotulehdukseksi tai joksikin muuksi epänormaaliksi. Nyt sain kuitenkin napattua heti apteekista mukaan todella hyvän uutuuden: http://www.care4pets.fi/tuotteet/stomach/ ja ripuli hävisi sen siliän tien! Iso peukku tälle tuotteelle!

Hilla pääsekin koekaniiniksi, sillä tilasin sille Back on Track loimen. Käyttökokemuksia piakkoin, kunhan saadaan riepu koekäyttöön.

Kotona olikin jo veto pois

Nyt kamera pois, iltapalaa napaan ja sohvalle potslojo :)

Hännänheilutusten täyteistä uutta vuotta kaikille :)

Luonto

kuva: forestindustries.fi

Kaunis talvi-ilta ja auringonlasku. Ajatukset lähtevät lentoon ja mieli lepää.

Aloin pohtimaan luonnon merkitystä, nimenomaan siinä mielessä, että mitä se minulle merkitsee. Se merkitsee niin paljon ja niin suuria asioita, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Jotkut hakevat voimaa ja mielenrauhaa kuntosalilta, joku kulttuurista ja joku meditoinnista. Minä saan sitä luonnosta.

Sanottakoon tähän väliin, että en ole kasvissyöjä saati puunhalaaja ;) Ihan normaali ihminen, jolla on jokseenkin epänormaali suhde luontoon. Vai onko?

Olen aina halunnut muuttaa maalle. Lapsenakin hesarista ympyröin valmiiksi vanhemmilleni kivat "heppatilat" ja maatilat maaseudun rauhassa. Jokin kaipuu siis aina on ollut olemassa, mutta jokin loksahti vasta pysyvästi kohdalleen, kun muutimme oikeasti maalle v. 2008. Tämä muutto tapahtui tosin mieheni kanssa - vanhemmat ei hevostilalle metsän siimeksessä lämmenneet.

En hurahtanut luonnonlääkintään ja istunut turvehattu päässä sammalmättäällä. Mitään dramaattista ei siis tapahtunut. Kuitenkin luonnossa liikkuminen, sen kuunteleminen, aistiminen ja havainnoiminen tulivat minulle todella tärkeiksi, ja rankan työpäivän jälkeen metsään koirien kanssa pakeneminen tuntuikin välttämättömyydeltä ennemmin kuin velvollisuudelta. Tarvitsin hiljaisuutta ja puhdasta luontoa saadakseni stressin, kaiken ylimääräisen ja kuormittavan häviämään. Kunnon lenkki metsän siimeksessä vapaana juoksevia koiria katsellen, maisemista nauttien ja hiljaisuuteen rauhoittuen tyhjensi pään tavalla, jota ei mikään  muu olisi voinut tarjota.

Jos luonnosta voi tulla riippuvaiseksi, niin tunnustan.

Suurin ero nyt täällä pk-seudulla asuessa onkin ollut oikean, autenttisen luonnon puuttuminen. Aina jossain on joku, aina jostain kuuluu auton äänet ja liikenteen humu. Kesällä metsässä kulkiessani ja jäätelöauton pimputuksen sinne kuullessani muistin, kuinka kaipasin hiljaisuutta.
Kaipasin silloin ja kaipaan nyt sitä, että voin päästää koirat irti ja keskittyä eimihinkään. Monesti maalla metsälenkin jälkeen en muistanut mitä olin miettinyt kävellessäni. Arjen luksusta on se, että on aikaa ja mahdollisuus miettiä niin turhia ja tyhmiä aisoita, että niitä ei edes muista. Täällä liikkuessa mietin sitä, mitä töissä on tapahtunut, onko tuon mättään takana joku, tuleeko tuolta auto ja uskaltaisiko päästää koirat hetekesi irti. Enää ei ole mahdollisuutta tai aikaa uppoutua ajatuksiin niin, että niistä havahtuu vasta lähellä kotiporttia.

Yksi syy siihen miksi en viihdy enää täällä pk-seudulla on juuri kaiken edellämainitun puuttuminen. Toivottavasti pääsemme taas piakkoin maaseudun rauhaan. Ei täällä paha ole asua: on iso ja remontoitu asunto, on työtä, on sukulaisia on kaikkea. Jokin kuitenkin puuttuu.

Monet tutut täältä Helsingistä ovat suhtautuneet huvittuneesti tähän "maalaistumiseeni". En mikänään osaa sanoa kuinka 19 vuotta täällä seudulla asuneena en enää osaa täällä olla! Neljä vuotta maalla teki kai ihmeitä?

Pitäkää vaan hulluna hippinä, ei tunnu missään ;)

Meidän poppoo toivoo kaikille lukijoille oikein rauhallisia pyhiä :) Kiitos kaikille teille!

Ressulassa riehumassa

Eilen, toissapäivänä ja tänäänkin on ressuriehuntaa tiedossa. Vapaapäivinä pitää koirillakin olla äksöniä, joten mikäs sen otollisempaa kuin päätön kahjoilu yhden colliekahjon kanssa. Kokeilin Lumian kameraominaisuuksia, ja tulos on sanallasanoen kaamea. Korjailin kuvia Photoscapella, mutta silti ne ovat hämäriä, suttuisia ja... kauheita :) Jos olisi edes jonkinlaista valoa ulkona, niin onnistuisi varmaan kuvatkin jopa kännykällä paremmin.

Niin MITÄ sä sanoit? Kuullaanko me jotakin piipitystä sieltä alhaalta häh? Mikskä sä meitä sanoit? Apinaksi nimittelit!

Onko tää se frontside ollie?

Mitähän tähän nyt sanoisi?

Hero yrittää laulaa, Hillalta tulee litsaria ja Ressu koittaa hiljentää Heroa raa'alla voimalla

Kyllä, Heron korvat on pennusta asti saanut solmuun sen pään päälle.. Niitä riittää ja riittää.

Parasta tällä reissulla oli bensanhajuinen vanha rätinriekale, joka viihdytti pokia tunnin verran. Köyhällä on halvat huvit :)

Me jäädytähän tänne

Vantaalla pakkanen paukkuu ja lunta on ainakin 30cm, parhaimmissa paikoissa reilusti ylikin. Parina myrskyiltana tuntui, että tuuli puhaltaa tukan päästä ja tuhatta ja sataa kiitävät pienet lumikiteet tekevät ihon syväkuorinnan iltalenkin yhteydessä. Silmät vuotaa, räkä roikkuu poskella ja sormista katoaa tunto. Talvi tuli, mahtavaa!

Koirat ovat olleet asiasta montaa mieltä: Herolla kylmä, kumpikaan ei halua mennä köntsälle hankeen (Hilla ratkaisi asian niin, että kesken kaiken kyykistyy kävelytielle, toimittaa asiansa ja matka jatkuu.. Hero sen sijaan surkeana pyörii ympyrää hangessa, valittaa välillä ääneen ja taas etsii sitä opitmaalista kyykkäysmestaa), Hilla pääsee jäniksenjälkibongaamaan (aamulenkillä vastasataneessa lumessa olevat jäniksenjäljet on Hillan mielestä ihan huippujuttu! Se seuraa niitä kävellen jälkien päällä ja seuraten niitä tiivisti näöllä. Se ei siis kulje nenä maassa, vaan niska oikein nakilla ja katse tiiviisti jäljissä. Siinä vaiheessa kun jälki loppuu, kelpaa vaikka ihmisen tai toisen koirankin jäljen. Jälkiaddikti!), toppatakkien esiinkaivaminen saa molempien koirien naaman venähtämään (siellä ei ole vieläkään kesä!), mutta muuten äkilliseen ilmanalan vaihdokseen on suhtauduttu kohtuullisen suopeasti.

Tilasin koirille Weatherbeetan toppamanttelit vanhojen Hurttien ja Pomppien kaveriksi, jotta on lisää yhdistelyvaihtoehtoa eri keleille.Tämä takki siis kyseessä: http://www.teivonravijaratsastus.fi/fi/Koirat/Loimet++takit/38/Weatherbeeta+Kennel+koirantakki+teddyvuorella/577

Kuva: http://www.teivonravijaratsastus.fi/fi/Koirat/Loimet++takit/38/Weatherbeeta+Kennel+koirantakki+teddyvuorella/577

Takit ovat oikein näppärät, joskin heijastimet puuttuvat. Molemmilla on koko 70. Hillalle 70 on inasen liian iso ja Herolle koko 70 on sopiva, joskin koko 75 olisi ollut optimaalinen. Kokoa 75 vaan ei ole, joten kyllä tämä 70 sopii Herolle oikein hyvin, sillä 80 olisi ollut jo valtava.

Kevään suunnitelmia ei vielä ole mietitty lainkaan. Näyttelyitä olisi toki kevättalvella jonkin verran, jotakin voisi taas alkaa harrastaakin ja ja ja.. Kun nyt selviäisi tästä pimeimmästä ajasta, niin olisi taas puhtia ja intoa alkaa suunnittelemaan ja toteuttamaan jotakin muutakin, kuin tätä perusarkea. Meillä nyt pimeimpään aikaan perusarki koirien kannalta on jokseenkin tylsää: aamulla 25min remmilenkki, iltapäivällä tunnin remmilenkki ja kotona puuhapallot ja illalla 20min lenkki. Irti en voi koiria päästää, sillä ennestäänkin hieman kyseenalaiset irtipitopaikat sulkeutuvat pimeällä kokonaan pois valikoimasta. Onneksi Ressun kanssa pääsee kerran-pari viikossa riehumaan vanhempieni pihaan ja melkein joka toinen viikonloppu ollaankin maalla natiskelemassa maalaistunnelmasta.

Tule pian kevät ja valoisa aika. Pitkät lenkit, vapaana juoksevat koirat ja auringonpaiste!
ps. puput: pysykää poissa.

Heron kuvat tulivat Kennelliitosta takaisin tuloksella A/A ja 0/0! Mahtavaa!:)

Skuttnabbin pakeilla

Tänään klo 9 aamulla pönötimme Heron kanssa Finnin ratsutilalla (http://www.skuti.com/) valmiina kuvauksiin. Kyseisissä kuvissa ei tarvinnut sen kummemmin poseerata, vaan Hero sai rauhoituspiikin niskaan ja eikun unten maille.

Sain itse avustaa kuvauksissa ja se olikin hurjan mielenkiintoista. Tosin tällaisen herkkiksen mielestä Heron rauhoittaminen ja kanttuvei retkottaminen olivat aika riipaiseva näky, mutta keräsin itseni ja eikun hommiin.
37 kiloa koiraa pöydälle, röntgenliivit niskaan ja vääntelemään ja kääntelemään!

Ensin kuvattiin kyynäret ja avustin lääkäri Kai Skuttnabbia pitämällä Heron toista jalkaa takana, kun hän asetteli kuvattavan koiven paikoilleen. Lonkkien kohdalla minä pidin etupäätä paikallaan, rintakehää suorassa ja etutassuja pois tieltä. Sen verran kevyt oli rauhoitus, että aina asentoa vaihdettaessa Hero havahtui sen verran, että yritti hieman panna hanttiin. Rauhoittelemalla sammahti heti kuitenkin uudelleen ja kuvat saatiin otettua hyvin.

Herätyspiikki pebaan ja kannoimme unosiaan vetelevän pojan aulaan heräilemään. Sillä aikaa lääkäri katsoi kuvat koneelta ja ilokseni selvisi, että Kennelliittoon kuvat lähtevät tuloksella A/A ja 0/0! Se minä ne tulevat takaisin on tietenkin eri asia, mutta nyt kyllä on iloinen fiilis. Lonkat ovat kuulemma oikein hyvät, eli odotettavissa on toivottavasti runsaasti vaivattomia vuosia Heron kanssa.

Herätyspiikistä noin kymmenen minutin päästä autoon hoiperteli hyvin kujalla olevan koira, joka piti tassuista pitäen ohjata auton luokse ja auttaa auton kyytiin. Kotona vedeltiin ensin kevyet neljän tunnin torkut, sitten hiukan hoiperreltiin pissalle ja taas nukkumaan. Kuuden aikaan pääsimme vielä hieman epävarmoin askelin pienelle kävelylle ja nyt kahdeksan aikaan alkaa koira olla oma itsensä, melkein.

Hilla on tietenkin hyvin näreissään, kun Heroa paapotaan, peitellään ja pidetään hyvänä (feikkaa kuitenkin!). Hilla tönii hoipertelevan veikan pois tieltänsä, varastaa tämän nukkumapesän heti tilaisuuden tullen ja vinkuu näreissään, jos huomiota ei tule tarpeeksi.

Lapset..

Älä edes yritä

Tuntuuko tutulta?

Sunnuntaisiesta (eli Lauantaisiesta)

Mulla oli just hyvä päiväuni tässä kesken.

No mä en ainakaan nuku. Pöh.

Eukko hei, saisko jotakin palvelua? Nälkä olis, ja sä vaan makoilet siellä.

"Ehe Ehe, tosi hauskaa"

Ihan sama, mä jatkan päiväunia.

Piti korjata otsikko.. Minähän olin jo sunnuntaissa :D

Kamalaa ja ei niin kamalaa

Heron pe*seily venyy ihan omiin sfääreihinsä. Sänky on aina ollut koirilta kiellettyä aluetta, johon joskus -äärettömän harvoin- saa kutsuttuna tulla. Koirat tietävät, että tämä äärettömän harvoin todella on äärettömän harvoin suotava etuoikeus, ja sänkyyn ei yritetä koskaan ilman lupaa. Paitsi joku murkkuiästä kärsivä miespuolinen koiraeläin, joka hyppäsi seurakseni MeNaisia lukemaan ihan muina koirina. Sitä ennen Heronaattori oli tuonut lelun minulle sänkyyn (varsin tarkka heitto makkarin puolivälistä sängyn päälle, ellen sanoisi) ja ulisten tehnyt selväksi, että hänen kanssaan leikitään ja NYT. Kun tyhmä mamma ei tehnyt elettäkään lelun suuntaan, hyppäsi sulavasti 41 kiloa teinikoiraa sänkyyn tekemään lähempää tuttavuutta. Sai kyllä sellaiset lähdöt, että katsoi parhaaksi mennä isännän kainaloon alakertaan murjottamaan loppuillaksi.

Lenkit ovat edelleen yhtä tuskaa. Kun remmikävely viimeksi saatiin kuntoon, helpottui elämä, koirat eivät vetäneet (paitsi ehkä hiukan koko päivän yksinolon jälkeen lenkin alussa, mikä on ymmärrettävää!) ja käytös oli mallikasta. Eilen kävelimme puolentoista tunnin lenkin, joka sisälsi 30min vapaana metsässä riekkumista. Mennessä matkan varrella olevan omakotitalon pihassa narun päässä haukku koira. Normaalisti saan namin avulla suoritettua omien koirieni kanssa siistin ja mallikepoisen ohituksen tällaisissa tilanteissa. En tällä kertaa.

Heron korvat hävisivät heti kun haukku alkoi, joten kontaktia ei kertakaikkiaan saanut. Sitten Hero päättikin lyödä ranttaliksi koko ohituksen (koira oli kaukana tiestä, eli ei mitenkään erityisen provosoivan lähellä haukkumassa) ja ulisi, riuhtoi, yritti kahdella jalalla saada  minut kumoon ja päästä koiran luo, reuhtoi ja riehui. Mikään kontaktiyritys ei mennyt läpi, koira riehui kuin mielipuoli ja ohitus näytti mahdottomalta, joten nappasin pannan ihan korvien taakse (meillä käytössä ohuehko Hurtan pyörönahkainen pk panta) ja sitten mentiin "hallintaotteessa" ohitse. Kehut sai kuitenkin kun ohi päästiin ja heti hölläsin pannasta. En ole mikään voimakeinojen suosija, mutta tällä kertaa pakkokeino oli ainoa tie hallittuun ohitukseen. Hapettamisen kaltaisesta otteesta en nyt missään nimessä puhu, vaan tiukka ote, panta korvien taakse (ei niin, että henki ei kulje) ja reippasti tilanteesta pois.

Kun pääsimme väljemmille vesille, saivat koirat nauttia metsän rauhasta, leikkimisestä ja vauhdin hurmasta. Löysimme Sipoon puolelta UPEAT metsätaipaleet, joten kauan ja kiihkeästi kaipaamani metsälenkki ilman stressiä saadaan nykyään toteutettua. Matkaa metsätaipaleelle on kävellen 30min ja autolla 5min.

Takaisin tullessa samaisen räksykoiran ohitus sujui mallikkaasti palkan avulla. Positiivinen vahvistaminen siis toimi toisella kerralla, mutta silti harmittaa ensimmäisen kerran riehunta. Kuitenkin lopputulemana oli siisti ohitus runsaiden kehujen ja nakkien avulla. Hienoa!

Puolentoista tunnin lenkistä ja vapaanaolosta huolimatta Hero yritti vetää ihan kotiovelle saakka.. Uskomatonta..

Kevennyksenä toimikoon toissa aamuna napattu kuva meikkivahdeista.
Rhodesialaisten kanssa saa tottua yhteen (jos toiseenkin) seikkaan:
 Mihinkään ei enää koskaan tarvitse mennä yksin.
 Ei pissalle, eikä meikkaamaan.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että loppulenkistä vastaan tuli dobberi, jonka omistaja pakeni tien toiselle puolen oikein  "odottamaan" ohitusta, keri remmin kaksinkerroin kätensä ympäri ja otti tukevan haara-asennon. No oli näköjään tarpeen, sillä dobberi piti valtaisaa mölinä-riehuntashowta. Meidän poppoo pääsi silti mallikkaasti ohi palkan avulla, vaikka tien toisella puolen riehui koira! Jipii!

Olen nyt ensinnäkin niin innoissani metsälöydöstä, että olemme kolunneet siellä päivittäin ja toisekseen: olen päättänyt nyt pahimman murkkuidiotismin ylitse olla tappelematta enää päivälenkillä (aamu+iltalenkin lisäksi) Heron kanssa, joten päivällä ollaan metsässä höyryjä päästelemässä -vapaana.

TänäänKIN samoiltiin metsässä ja toimikoon facebook-päivitykseni summauksena lenkistä:

"Tunti metsässä samoilua ja saaliina puoli muovikassillista suppiksia:) Muu saldo: kaksi itsensä piippuun riekkunutta koiraa, omassa päässä punkki, toinen puoli kassista täynnä risuja ja lehtiä, sadekuuro ja auringonpaistetta, yksi vastaan tullut irtolabbis ja emännältä täysi stressinpoisto metsän siimeksessä samoilemalla. Kaikin puolin antoisaa siis!"

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on Hero aika mussu aina silloin, kun pissa ei nouse sitä ylemmäksi, vaan pysyy ihan omalla reviirillään.

Taantuman kourissa

Ja nyt ei puhuta EU:n taloustilanteesta, vaan uhmaikäisestä tollosta nimeltä Hero.

Meillä oli hihnakävely jokseenkin hallussa taas kevään taisteluiden jälkeen: koirat kävelivät hihnat löysällä vasemmalla puolella tien laitaa. Mihinkään ei pahemmin poukkoiltu, ei sekoiltu tai kiskottu. Ohituksetkin alkoi nakin avulla olla jokseenkin hallussa.

Sitten se iski taas. Uhmaikä numero...5?

Miksei ne ikinä taannu tähän vaiheeseen?

Rhodesiankoirat kehittyvät henkisesti aikuisiksi hitaasti ja niillä on useita ns. uhmaikiä/murkkukausia. Tämä vaihe ei siis tullut missään määrin yllätyksenä, mutta ei sitä järin odotettukaan.
Hero on tällä hetkellä sitä mieltä, että remmilenkillä voi:

• Kävellä ihan missä huvittaa, edessä, takana, sivulla (molemmilla)
• Poukkoilla hajujen perässä tien laidasta laitaan
• Kiskoa taluttajaa minne haluaa, jos siellä on hyvä haju. Esim. ottamalla oikein yllättäen hyvän spurtin puuta kohti 42kg massalla, saa emännän kivasti nykäistyä yllätystä hyväksikäyttäen mukaansa.
• Haistella niin pitkään kuin haluaa komennuksista, karjumisesta tai hihnan nykimisestä huolimatta. Ennätyksemme on 30 metrin matka "rhoderaahausta", eli minä raahaan hajun perään unelmoivaa koiraa, joka on takapuoli minuun ja menosuuntaan päin, jarruttaa kaikilla tassuilla ja mussuttaa suullaan kun ihanan tytön tuoksu tuntuu vielä nenässä. 30 metriä on pitkä matka, voin kertoa sen.
• Innostua vastaantulijoista niin, että sinkoillaan sinne tänne pää viidentenä jalkana, mölistään, ulistaan ja yritetään kaikin keinoin päästä tervehtimään tätä hurmaavaa tuttavuutta. Jos kyseessä on uros, voi sille uhmakkaasti pöristä hiukan ja esittää kulmakunnan kingiä.

Aamulenkkimme olivat aiemmin ajallisesti lyhyempiä, mutta matkallisesti pitkiä. Nyt ne ovat ajallisesti pitkiä ja matka on lyhyt. Me emme yksinkertaisesti saata päästä kuin korttelin ympäri, sillä ajoittain kymmenen metrin matkalla pysähdyn kymmenen kertaa, odottelen Heron kuulolle saamista ja taistelen kuristamishalua vastaan. Töihinkin pitäisi ehtiä..

Ällös huoli, ei se minua oikeasti murhaa.

Kaiken huipuksi yleensä niin hyvinkäyttäytyvä Hilla-rouvakin intootuu nuoren raggarin sikailusta, ja pian onkin kaksi apinaa jojoamassa narun päässä kuka minnekkin. Yhtä juhlaa tämä koirien omistaminen!

Eilen käveltiin illalla Valintataloon pikakauppareissulle ja otettiin koirat mukaan (virhe!). Kauppaan kävellään hyvin tiiviisti asutetun alueen läpi ja iltalenkkien prime time aikaan koiria oli joka paikassa. Olin laittanut koirille kuonopannat varmuuden vuoksi ja Herohan otti kuono(ällö)pannastaan kaiken irti. Narussa olikin varsinainen villivarsa, joka heittelehti miten sattui, käveli kahdella jalalla ja ulisi kuin mielipuoli. Oikein rentouttava iltalenkki siis kaikin puolin.

Nyt vaan lehmän hermoja, murhanhimon hillitsemistä ja treeeeniä! ;)